Jori luki jonkin aikaa sitten Jan Guilloun romaan Pahuus, ja se kuulosti niin kutkuttavalta, että laitoin lukulistalle. Aikaa kului, hankin kirjastosta, laitoin odottelemaan vuoroaan... ja kun äsken imuroin kirjahyllyjäni, löysin saman pahuksen kirjan yhdestä kulmauksesta! Liikaa kirjoja? Alzheimer?
Ihmettelin miten moinen on jäänyt huomaamatta, mutta pari sivua luettuani muistin tapauksen. Tämä on äidiltä perittyjä kirjoja. Olen aloittanut Pahuuden kerran ennenkin, mutta silloin se päätyi takaisin hyllyyn parin sivun jälkeen. Ei maha kestänyt juuri silloin. Näytänpä teille miksi, tässä pala ihan alusta:
Isku osui oikean poskiluun yläosaan. Juuri siihen hän oli pyrkinyt kääntäessään päätään muutaman sentin yläviistoon juuri kun faija löi. Näin päivällispöydässä faija tähtäsi kämmensyrjällä ja sormenpäiden takaosalla useimmiten nenään. Tällainen isku ei sattunut osuessaan. Tuli vain sellainen mykkä, valkea tunne, kun tuo ärsyttävä isku osui keskelle naamaan. Ennemmin poskiluuhun.
Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. (s. 5)Samaa lajia löytyy tästä romaanista enemmänkin. Pahuus kertoo nuoresta Erikistä, joka on isänsä päivittäisten pahoinpitelyiden jäljiltä kivun ja väkivallan mestari. Hän pyörittää oppikoulussa omaa jengiään, mutta porukan jäätyä kiinni joutuu uuteen kouluun, perinteikkäiseen sisäoppilaitokseen, jossa on vallalla "toverikasvatuksen" käytäntö. Opettajien ei tarvitse pitää kuria, sillä oppilaat tekevät sen itse. Toisilleen.
Älykäs Erik toivoo koulun vaihdoksen tietävän myös elämänmuutosta, väkivallan kierteen hylkäämistä, mutta toisin käy. Pahuus on siellä missä ovat ihmisetkin. Kirjan yksi keskeinen idea onkin kysymys siitä, millä väkivaltaan voi vastata: väkivallalla - vai väkivallattomuudella? Erikin pelottavan elämäntarina perusteella vastarinta kumpuaa aina väkivallasta ja pelosta, omasta tai toisten. Koulun vastenmielinen järjestelmä rinnastetaan natsismiin... mutta eipä noita esikuvia tarvitse niin kaukaa hakea. Samantyyppiseen malliin ajaudutaan kai aina kun auktoriteetit siunaavat simputuksen ja villin vallankäytön, ihan missä vain. Epäilijät kurkatkoon selostusta Stanfordin vankilakokeesta täällä. Karmeaa kirjassa onkin, että oppilaitoksen henkilökunta seisoo "perinteiden" takana. Ei paljon lohduta, että tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle.
Rankka mutta hyvä kirja! Tekstinä tämän tehot tulevat yksityiskohtaisesta, kliinisen rauhallisesta väkivallan kuvauksesta. Guilloun iskut ovat harkittuja ja tarkkoja. Mitä henkilöihin tulee, välillä ajattelin, että Erik tuntuu kovin kypsältä ikäisekseen - pohdinnat huonetoveri Pierren kanssa yltyvät varsin metafyysisiksi - mutta päätin loppujen lopuksi, ettei Guillou ainakaan pahasti pieleen mene. Nuoret ovat fiksumpia kuin vanhemmiten muistaakaan, eikä Erik ole mikään ansarikukkanen.
Kunpa kaikki lapset saisivat olla lapsia.
Jan Guillou (1996). Pahuus. Porvoo: WSOY. Suomentanut Veijo Kiuru. (Linkki pokkaripainokseen)
Arvioita:
Lukukokemus-blogissa
Matti Flyktman Aamulehden blogissa
Paula Luen ja kirjoitan-blogissa
Sonja Lukuhetkissä
Minä olen monesti aikonut lukea tämän, mutta se on sitten jäänyt kun ei ole esim kirjastossa sattunut kohdalle. Tästähän on tosiaan tehty elokuvakin.
VastaaPoistaJoo, huomasin elokuvan kun googlettelin tätä, oli aiemmin mennyt ihan ohi. Täytyy pitää alekoreja silmällä tavarataloissa, vuokralle tätä ei enää ärrältä saa :) Mutta kirjan jälkeen tuumin että elokuvakin olisi kiva nähdä.
VastaaPoistaMinusta paitsi väkivallan fyysisten tekojen, myös sen psykologisen puolen kuvaus oli ansiokasta ja - kuten hienosti kuvasit - kliinisen rauhallista, yksityiskohtaista. Koska minulla on tapana lukea kirjoja näköjään vähän yli tekstin, luin tätäkin. Varsinkin noita väkivaltapätkiä luin kuvauksena ylipäätään siitä, miten täällä maailmassa toimitaan. Samalla tavoin, kun uhkailemme toisiamme milloin milläkin asialla, tai yhteiskunta uhkaa meitä vaikka sakoilla ylinopeudesta, olemme väkivallan kohteena, vaikkei se fyysistä olekaan.
VastaaPoistaSiltä varalta, että olet kiinnostunut lukemaan ja on mennyt ohi, linkitän kirjoitukseni Pahuudesta vielä tähän: http://luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/06/pahuus_16.html
Kiitos Paula! Tunnistin kyllä juttusi kun sen linkitit, ja lisäsin sen sekä Sonjan jutun arvioihin. Molemmat tunnistin luetuiksi kun katsoin :-)
VastaaPoistaOlen kanssasi samaa mieltä tuosta väkivallan uhan kaikkinaisuudesta; ns. sivistyneissä yhteiskunnissa se on pinnan alla, mutta ei tarvitse paljon raaputtaa niin jo näkyy. Sitäkin tärkeämpää on miettiä pahuutta ja sen vastavoimia. Uskon kovasti että hyvääkin on, usein vain pahan kanssa pahasti sekaisin!
Minullakin ollut aikeissa lukea jo vuosikausia, taitaa olla rankempi kuin olen kuvitellutkaan. Lapsiin osuva julmuus on niin vaikea aihe kestää.
VastaaPoistaÄlä Booksy välitä alzheimerista, tai ainakin kohtalontovereita löytyy. En ollut itse edes huomannut, mutta mies löysi hyllystä muutaman hankkimani kaksoiskappaleen...
Erjan, tämä on ihan palkitseva kirja kyllä, mutta tyyli ei yhtään kevene; kannattaa varata viereen kamomillateetä tai muuta lempeää - suklaata?
VastaaPoistaOlen iloinen etten ole yksin hajamielisyyteni kanssa! :D
Äsh, tarkoitin Erja :-) Ei ainoastaan hajamielinen vaan hajanäppinenkin näemmä...
VastaaPoistaEn malta olla kommentoimatta tuota toverikasvatuksen perustelua perinteillä. Juuri mikään sääntö ei voi perustua pelkästään siihen, että niin on perinteisesti tehty. Tämän kirjan tapauksessa se on varmasti se virallinen peruste, mutta todellinen syy on jokin muu, minkä lukija toki aavistaakin. Tavallaan hassua, että oppilaitos, jonka tulisi jakaa sivistystä, perustelee omia sääntöjään tavalla, jolla perustelu on kertakaikkisen mahdotonta. "There is no ought from is."
VastaaPoistaAika vastaansanomaton totuus, Jori :-) Mutta perinteestä saa mukavan kaavun minkä takana voi piilotella itsekkyyttä ja omaa pelkoa. Guillouhan tuossa kirjassa aika suoraan sanoo, että opettajilla on koulussa hyvät palkat ja lokoisa homma. Silti sitä on vaikea ymmärtää. Erityisen vaikea on ymmärtää sairaanhoitajaa. Karvat nousevat pystyyn kun ajattelen hoitoalan ammattilaista, joka rauhallisesti laittaa tikkejä oppilaiden toisiinsa iskemiin haavoihin.
VastaaPoistaOpettavainen kirja, monessakin mielessä...