Vaitelias Jumala

Kuva/kansi: Gummerus/Liisa Holm

Iski dekkarinälkä: ehkä haluan unohtaa oikeat rikokset kuvitteellisia miettimällä. Onneksi tuli viikkoja sitten poimittua kirjastosta muutama Anna Jansson. Haudankaivajan jälkeen on Jansson on ollut lukulistalla, sillä ainakin äänikirjana kuunneltuna Janssonin tyyli toimi minulle, ja poliisi Maria Wern tuntui mukavalta tuttavuudelta.

Vaitelias jumala on Wern-sarjan ensimmäinen osa. Railakas aloitus! Nuorempi konstaapeli Wern yrittää selvitä kahdesta lapsesta, huithapelimiehestä ja horror-anopista - ei olisi tarvittu jatkoksi rituaalimurhaa. Mutta metsästä löytyy puu, jossa riippuu kuollut mies, seuranaan kahdeksan eläimen raatoa. Joku on ottanut muinaiset jumaltarut astetta liian vakavasti.

Kun vertaan tätä mielessäni Haudankaivajaan, vaakakuppi kallistuu uudemman kirjan eduksi. Haudankaivajassa Marian yksityiselämä ei ole niin vahvasti framilla, ja siinä on monta hauskaa henkilöä. Jumalassa en samalla tavalla innostunut sivuhenkilöistä, ja pahiskin oli varsin epäuskottava. Rikos oli kyllä poikkeuksellisen näyttävä ja mielikuvituksellinen, mutta sen selvittäminen tuntui tässä kirjassa lähes sivuseikalta poliisin henkilökohtaisten ongelmien rinnalla.

Pidän kuitenkin siitä kun dekkarissa tai trillerissä saa samalla rautaisannoksen jostain erikoisalasta. Esimerkiksi Dick Francisin keskinkertaisen jännärin Shattered pelasti elävä ja perinpohjaisen oloinen kuvaus lasinpuhalluksen tekniikoista. Jumala ei ole ihan yhtä perinpohjainen Odinin legendojen kanssa, mutta erilaiset muinasuskomukset maustavat kirjaa mukavasti. Ainakin minulle oli ihan uutta, että pitämällä isävainaan päätä kaivossa saisi itselleen viisaan neuvonantajan... Nämä väläykset vieraampaan aiheeseen olivat kiinnostavia.

Kirjan heikkous oli löysähkön juonen ohella useimpien henkilöiden yksiulotteisuus. Etenkin minua rassasi Marian anopin yksioikoinen ja siksi tylsä kauheus. Onko näitä hirviöanoppeja oikeasti? Ehkä on. Kun on itse saanut pääpalkinnon anoppiarpajaisissa, on tietty vähän vaikea uskoa Janssonin laatimaan kammotukseen. Mutta dekkareissakin henkilöissä saisi olla vähän vähemmän mustaa ja valkoista - ja enemmän sitä oikeaa harmaata.

Jansson kirjoittaa kepeää dialogia, johon kliseisempikin ihmiskuva uppoaa melko luontevasti. Kas tässä Marian kuvausta anopistaan:

[--] On niin hauskaa laittaa ruokaa yhdessä ja varautua suureen makuelämykseen.
Maria ajatteli kananmunaa, jonka hän oli kiukuissaan heittänyt miestään kohti.
- Meidän perheessä paineet pikemminkin purkautuvat keittiössä. Sopiiko, että lähden nyt? Me menemme katsomaan erästä taloa.
- Mitä taloa? Aioitteko te muuttaa? Ei kai teidän talossanne ole mitään vikaa? Hartman kuulosti huolestuneelta.
- Siellä kummittelee! Siellä on vanha nainen, joka ei saa rauhaa sielulleen. Hän penkoo kotiamme öisin, siirtelee ja vie tavaroita. Hänen henkensä lepattaa keinokuituverhoissa. Kuulemme hänen hiipivät askeleensa ja raskaan hengityksensä... (s. 210)

Toinenkin Jansson on hyllyssä, eiköhän sekin pian sieltä pääse syliin. Ei varmaan ole raskas kannatella sekään.

Anna Jansson (2002). Vaitelias jumala. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 951-20-5986-X.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Cathy Humisevalla harjulla
Mette Luetut-blogissa.