Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa