 |
| Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen |
Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.
Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.
Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.
Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.
Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.
Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta.
- Dag, hän kuiskasi.
- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?
Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.
Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.
Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.
Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Minä lainasin tämän juuri kirjastosta kehuvien blogiarvioiden vuoksi. Aiemmin tämä ei nimittäin kiinnostanut yhtään ;).
VastaaPoistaSanna, niinpä! Blogien kautta kyllä löytää vaikka mitä. Kitinästäni huolimatta minäkin olen iloinen, että tulee luettua monipuolisemmin. :-)
PoistaBooksy, annetaan kaikkien kukkien kukkia eli kaikkien alta ei maa tarvitse järistä saman kirjan kohdalla;-) Usko pois: Minä ymmärrän, sillä minulla jää niin usein kesken kirja, jota 'kaikki muut lukevat ja kehuvat'. Tai sitten joku, jota 'kaikki lukevat ja kehuvat' ei kiinnosta minua vaikka aiheeltaan etc.
VastaaPoistaTämä kirja oli minulle kyllä yllätys. Niitä on tosin tähän kevääseen mahtunut. Kuvittele, minä koin koko ajan, että kirjailija purki fiktion kautta ulos jotain kokemaansa. Hengitin samaa hengitystä Heivollin kanssa ja tunsin sen, että tässä on aidosti rankka juttu. Nytkin kun kirjoitan tätä sinulle, koen samaa sieluväristystä ja hapen loppumista, kuin koin kirjaa lukiessa.
Kuka kertoisi minulle, miksi kansi on pilattu niilla tulitikuilla. Näin upea kirja ja kansi on...
Luen paljon dekkareita - aika-ajoin, mutta tätä lukiessa tuntui kovemmalta.
Minulla on taipumusta norjalaiseen kirjallisuuten, sillä jos pitäisi mainita kymmenen maailman parasta kirjailijaa, yksi heistä olisi norjalainen Aksel Sandemose.
Kyllä tämä kirja sinussakin jotain täräytti, silleen kirjoitat...,mutta kaikesta ei tarvitse maan järkkyä. Voiko fiktiokiintiö täyttyä: Apua!
Hih, Leena, yleisfiktiokiintiö: ahmin sitten hömppää ja historiallista ja dekkareita ja fantasia ja scifiä ja sen sellaista pientä...
PoistaEi vaiskaan, kyllä tässä on aika monta poikkeusta tuohon tiedossa. Mm. se yksi norjaiskirjailija, johon aion kesäkuussa tutustua, ja vähän Murakamiakin odottaisi tuolla!
Saat anteeksi, vaikka tämä on melkein henkilökohtainen loukkaus. :D Ei vaiskaan. Mutta minusta tämä on kyllä kaukana yleisfiktiosta, sillä tällainen autofiktiivinen ote ja toteutus ovat hyvin tuoreita ja vähän käytettyjä. Mutta ehkä tarkoitit vain erona noihin fantasia- sun muihin genreihin?
VastaaPoistaKaroliina, kyllä tarkoitin tuolla vähän hämärällä "yleisfiktiolla" juuri ei-genre-kirjaa. Onko sille jokin oma sanansa? :P Mutta olen huomannut itsestäni lukijana, että jotenkin orientoidun helpommin selkeästi jonkin genren kirjoihin, kun taas ihmissuhteisiin / kasvutarinoihin / perhekuvauksiin keskittyvien kirjojen kanssa olen vähän hukassa, ellei kirjassa ole jokin erityinen koukku. Vaikkapa Jonnekin pois sai siitä yhteiskuntakritiittisestä puolesta minulta lisäpisteritä...
PoistaOlen samaa mieltä, että tämä oli erittäin taidokas kirja, enkä yhtään ihmettele että on tehnyt vaikutuksen. :-)
vastaanottopään vika on loistava ilmaus :) minusta on hyvä että tästäkin tulee erilaisia lukukokomuskia esiin, enkä tiedä järkkyikö minunkaan maani IHAN niin paljon kuitenkaan tai olisinko paljonkaan ajatuksissa palannut enää tähän kirjaan.
VastaaPoistaanni.M, luulen että tästä jää minulle mieleen muutamia yksityiskohtia vahvasti, mutta ei ehkä kokonaisuus kumminkaan. Tuo kirjailijan kasvutarina jotenkin alkaa aiheena olla niin läpeensämyllerretty minulle... vaikka toki siihen oli tässä löydetty ihan omanlaisensa spinni. :-)
Poista