Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa