Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan