Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)