 |
| Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen |
1222 on varmasti listani helpoimmasta ja selkeimmästä päästä. Tämä on selkeä klassinen dekkari, jossa on paljon tuttuja aineksia. Lumimyrsky eristää joukon junamatkustajia kaukaiseen tunturihotelliin. Mukana on eläkkeelle joutunut, peruskiukkuinen poliisi Hanne. Hänen vastahakoista apuaan tarvitaan, kun matkustajia alkaa löytyä kuolleena. Lumi kasautuu ikkunoita vasten. Pelokkaan joukon keskuudessa tunteet kärjistyvät ja sivistyksen kuori rakoilee.
Holt on tässä dekkarissa yhdistänyt minusta nokkelasti klassista ja modernia. Tunturihotelli on kuin Agatha Christien pieni saari Kymmenessä pienessä neekeripojassa - vai mikä sen nimi nykyään olikaan? Lisäksi tarinaan ujuttautuu skandinaaviseen dekkariperinteeseen yhdistettyä vaikeiden teemojen aukomista. Holt heittää kuvioon omat pienet kierteensä tarkastelemalla mm. liikuntakyvyttömän avuttomuutta ja hyvinvointivaltion kansalaisten itsestäänselvyyksiä.
Kitkerä Hanne on sopivasti kärttyinen kertoja ja klaustrofobinen tunnelma toimii. Eristetyssä hotellissa ei ole käytössä normaaleja rikostutkinnan keinoja, eikä verkkoyhteyskään oikein pelitä. Joudutaan siis turvautumaan pieniin harmaisiin aivosoluihin. Holt on nähnyt vaivaa rakentaessaan eristyksen. Ennen kevään Norjan reissuani olisin ehkä epäillyt tunturiumpiota, mutta ne vuoret ja tunnelit nähtyäni uskon ihan mitä vain!
Dekkarina, siis sellaisena aivopalapelinä, jossa yrittää arvailla murhaajaa, en itse juuri saanut tästä huvia. Epäiltyjä oli aivan liikaa minulle. Ei siis ollut syyllisestä edes kunnon arvausta, mutta eipä tuo haitannut. Tykkäsin kovastikin, tähän kesään tällainen vähän jäätävä viihde istui oikein hyvin.
Muitakin Hanne Wilhelmsen -sarjan dekkareita taidan vielä etsiä käsiini... vaikka tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen ensimmäinen kirja sarjasta luettavaksi. Wikipedia tietää kertoa, että näitä on suomennettu kahdeksan. Ja tämä oli se kahdeksas. Päähenkilön elämänvaiheet spoilaantuivat siis aika tehokkaasti. Silti Hanne onnistui kiinnostamaan. Mainio erakkorapu naiseksi!
Suhtautumiseni muihin ihmisiin on - miten sen voisi ilmaista - akateemista laatua. En haluaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, ja se tulkitaan helposti kiinnostuksen puutteeksi. Eikä se pidä paikkaansa. Minä olen kiinnostunut ihmisistä. Siksi katson paljon televisiota. Luen kirjoja. Minulla on kadehdittava DVD-kokoelma. Aikoinani olin hyvä rikostutkija. Yksi parhaista, uskallan väittää. Ja se edellyttää pakostakin, että on utelias tietämään muiden kohtalosta, muiden elämästä.
En vain halua ihmisiä lähelleni. (s. 28)Laatuisa dekkari, vaikkei ehkä elämää suurempi sentään.
Anne Holt (2008). 1222. Gummerus. Suomentanut Sanna Manninen. ISBN 978-951-20-7725-0.
Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Sonja Lukuhetkissään
Lumikki Luetuissa
Dekkarikaudellani ahmin Holtit ja mielestäni hän on onnistunut nimenomaan mielenkiintoisten naispäähenkilöiden luomisessa, toisena Hanne Wilhelmsen.
VastaaPoistaKirjanainen, Hannessa on tosiaan jotain kiehtovaa. Marklundin päähenkilöihin en ikinä onnistunut innostumaan... ja Kurt Wallander (meneillään äänikirjana) tökkii tyyppinä... mutta Hannesta haluaisi tietää enemmän.
PoistaPidin Hanne Wilhemsen dekkareista ja luin niitä epäjärjestyksessä. Tulisipa uusi, tästä on jo aikaa! Suosittelen lukemaan ilman muuta lisää! Laitan linkin postaukseeni, jossa olen käsitellyt näitä dekkareita ja sieltä voipi saada myös vinkkejä: http://sarankirjat.blogspot.fi/2010/06/anne-holtin-hanne-wilhelmsen-dekkareita.html
VastaaPoistaKiitos, Sara! Ehkä tuota Paholaisen kuolemaa pitäisi ajatella - tai sitten teen niin kuin sinäkin ja katson mikä tulee vastaan kirjastossa tai muualla, ehkä sillä epäjärjestyksellä ei ole niin väliä. :-)
PoistaKiinnostavaa että vertaat Kay Scarpettaan, muuten. Tykkäsin Scarpetta-kirjoista yhdessä vaiheessa aivan älyttömästi, aika monta tuli ostettuakin... mutta sitten hyydähdin jotenkin. Se yksi murhaajatyyppi, joka kirja toisensa jälkeen tulee päälle, alkoi rassata. Tai jotain.
(Kauheaa miten joskus käy niin - odottaa innoissaan sarjan seuraavaa kirjaa, mutta sitten sillä ei olekaan yhtäkkiä mitään sanottavaa.)
Onpa hurja kansi! Minulla on vielä ihan se Kymmenen pientä neekerinpoikaa, mutta toinen nimi taitaa olla Eikä yksikään pelastunut. On muuten paskin kirjan nimi ikina, sehän spoilaa suoraan puolet loppuratkaisusta!
VastaaPoistaTessa, heh, kiitos sekä nimestä että nimiarviosta! On tosiaan aika surkea viritelmä tuo nimi, nyt kun sen sanot - enkä tajua miksen saanut sitä päähäni kun se on NOIN ilmeinen. Minullakin on yhtä se vanha ja poliittisesti epäkorrekti versio hyllyssä. :-)
Poista(Tästä tulee mieleen - mitä muita hienoja nimiä voisi kehitellä? Rakkausromaanin nimeksi voisi laittaa "Hän valitsee pitkän ja tumman". Mörköjännäri voisi olla "SE kuolee lopussa". Quest-juttu olisi tietysti "He löytävät graalin" ja dystopia "Ihmiskunta sucks". Ja elämäkerta "Syntyy, elää, kuolee"... vaalikirjalle tietysti reippaasti nimeksi "Äänestä mua!" :D)
:D Pidin noista nimiehdotuksista kovasti :D
PoistaSaan vieläkin kylmiä väristyksiä 1222 -kirjan päähenkilöstä, en enää suostu jaksamaan jännityskirjoissa näitä elämäänsä kyllästyneitä poliisejä/etsiviä/toimittajia. Parhaiksi päähenkilöiksi koenkin itse asiassa ne, jotka jättäytyvät suosiolla taka-alalle eli ovat ns. niin tylsiä, että huomioni kiinnittyy enemmän rikoksen selvittelyyn kuin henkilöhahmojen suhdevenkuroihin tai sitten ne, jotka ovat oikeasti ääremmäisen kiinnostavia tyyppejä esim. Pendergast -niminen agentti Childin ja Prestonin jännäreissä.
VastaaPoista:)
Sonja, heh, minä tykkään kyllä elämäänsä kyllästyneistä päähenkilöistä! (Apua - onkohan se merkki jotenkin negatiiviseta elämänasenteesta?) Myös suhdevenkurat menevät dekkarissa jos ovat kiinnostavia. Sen sijaan paljas, alaston suhdevenkurointi ilman rikosta on yleensä tylsää. Tosin, täytyy myöntää, että vaihteeksi olisi kiva jos poliisi ei olisi eronnut vaan onnellisessa avioliitossa. Voisihan sitä olla muitakin ongelmia...
PoistaPendergast on minusta aavistuksen yliampuva. Viihdyttävä kyllä, mutta jotenkin... liikaa? Eipä silti, kyllä niitä Pendergast-kirjojakin voisi lisää lukea, ei vain ole erityistä hinkua niihin syntynyt. :-)