Tämä ikivanha murhakirja on tarttunut matkaan ties mistä - olisinkohan kirpparilta joskus napannut? Aloitin vuoteni reippaasti raa'alla murhalla, koska pääkopassani kytee vakaa aikomus puolittaa hyllyssä makaavien lukemattomien kirjojen rivi ennen seuraavaa uudenvuodenkrapulaa. Nyt kun on pieni kirjahylly, täytyy harjoittaa ahkerammin kirjankierrätystä!
Punaisessa hatussa rikoskomisario Antti Karpalon ja hänen Krisse-vaimonsa kesämökin naapurissa tapahtuu raaka murha. Rikos kirpaiseekin tällä kertaa henkilökohtaisesti, sillä Suvilahden kesäpaikka on samalla vaimon suvun vanha tukikohta, eikä uhrikaan ole mikään satunnainen matkailija. Kysymys voi olla rakkausdraamasta, sillä juhannusta juhlii järven rannalla myös Krissen veli kaksine vaimoineen, naissankarina kunnostautuvasta iskelmäprinssistä puhumattakaan. Karpalolla - jota söpösti kutsutaan Marjaksi - on syytä epäillä, että asiaan liittyy huumeiden salakuljetusta. Kuka onkaan salaperäinen nainen punaisessa hatussa?
Olen ennenkin lukenut Nevalaisen rikoskomisario Antti Karpalon tutkimuksista ja tykännyt, sellaisella haalella tavalla, joka ei aja oitis etsimään seuraavaa kun edellinen on saatu loppuun mutta houkuttaa tarttumaan jos tarjolle osuu. Punainen hattu sattui olemaan minulle uusi. Tai ainakin luulen niin. Ehkä olen tämän joskus muinaisuuden hämärässä lukenut.... ja unohtanut lukeneeni. Punaisen hatun kohdalla nimittäin (tähän rummunpärinää) arvasin murhaajan oikein! Kerralla! Tämä on niin harvinainen ilmiö, että väkisinkin epäilen syyksi tukahdutettuja muistoja.
Lukukokemuksena Punainen hattu oli minulle kevyt, nostalginen ja vähän teennäinen. Nevalainen on rakentanut klassisen mosaiikin, jossa mahdollisia murhaajia ja motiiveja on laaja, melodramaattinen ja rajattu joukko. Vähän eksoottiselta se tuntuu, suomalaiseen järvimaisemaan sijoitettuna. Nostalgiaa tuo erityisesti tekniikan parasta ennen -päiväys. Punaisen hatun juonessa pitäisi muuttaa yhtä ja toista jos haluaisi sijoittaa sen nykypäivään, niin paljon vaikuttaa informaatioteknologia. Mutta ei ikä dekkaria pilaa, ei ainakaan jos lukija ei ole liian nuori muistamaan noita esihistoriallisia aikoja.
Tiedättehän: puhelimet olivat johdoilla kiinni seinissä ja lehden toimitukseen lähetettiin juttuja postilla. Kirjekuorissa.
Teksti - ja ihmiskuva - ovat nekin pikkuriikkisen rupsahtaneet vuosien myötä. Arkkityyppejä arkipuuhissaan, enimmäkseen. Kas tässä lukunäytteeksi perinteinen rasavilli poikatyttö ja maalaisemäntä-äiti:
- Voi juku. Liisa katsoi äitiään ihaillen. - Se on sitten tomera täti tuo meidän äitee. Hän virnisti, iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja mennä karautti tiehensä.
Emäntä pudisteli päätään.
- Voi hyvä tavaton tuota tyttöä... mitähän siitäkin tulee? Jestas, hän parahti äkkiä. - Ne rievät! Hän sieppasi pyykkikorinsa ja kiiruhti sisälle. (s. 22)Kaikkiaan tämä on sellaista klassista suomalaista dekkarimeininkiä. Jos pitää Tenhusesta ja varhaisesta Pakkasesta, pitää luultavasti Nevalaisestakin, ainakin haaleasti. Minun väsyneeseen uudenvuodenpäivääni Hattu istui mainiosti... vaikka oikeastaan tunnelmaan olisi päässyt parhaiten juhannuksena jollain sopivalla mökillä.
Liisa Nevalainen (1979). Punainen hattu. Uusi Kirjakerho. 951-54-0191-7.
Minä unohdan yleensä aina dekkarien (ja tv-dekkarien) murhaajat ja voin lukea saman dekkarin kolmesti tai neljästikin, mutta Punaisen hatun murhaajan muistan jostain syystä todella hyvin. Muuten Liisa Nevalaista voisi lukea uudestaan. :)
VastaaPoistaKatja, samiksia ollaan... unohdan kyllä helposti, mutta usein sitten tarinaa lukiessa muistuu taas mieleen. Hatun kanssa kirja ei muuten "tunnu" tutulta, mutta epäilyttää kun olin niin varma -
PoistaNevalaista voisi kyllä lukea - mutta luulen että seuraavaa dekkariannosta haen taas Tampereen suunnalta, minulla on vielä Jokisen Koskis-sarja kesken. :-)
Niinpä, maailma on muuttunut!
VastaaPoistaJoskus sitä miettii että voiko esimerkiksi 1990-luvulla syntynyt suomalainen edes tajuta millaista elämä oli ennen sitä. Ja jos ei voi, niin mitä sitten?
Eilen telkkarista kuulin että joka viides helsinkiläinen nuori elää toimeentulotuella - miksi? Kaupungissa jossa pitäisi olla enemmän työpaikkoja kuin missään Suomessa. Eikö työnteko kännykkä ja tabletti Suomessa huvita? Kun elää muutenkin.
Pitäisikö kiinnittää huomio siis kännyköihin vai muualle? Vai muualle lauseisiin ja virkkeisiin.
Mainio kirjoituksesi panee miettimään mennyttä. Joskus, jonkun kirjan julkistamistilaisuudessa minä komeilin Liisa Nevalaisen kupeessa, bloody maryt kädessä. Miellyttävä ihminen, hän.
Mutta vielä nostalgisempaa: kirjoitin ensimmäiset n. 20 vuotta juttuni paperille. Kun esimerkiksi Parnasson jutut kirjoitin yleensä viiteen kertaan, se edellytti aikamoista istumista kirjoituskoneen äärellä.
No, Jukka Pakkanen kertoo muistelmissaan että hän kirjoittaa edelleen kaiken, romaaninsa esim., seitsemään kertaan vanhanaikaisella kirjoituskoneella.
Joten kysyä sopii: onko taiteen laatu tekniikasta kiinni? Kynälläkin voi kirjoittaa. Luulen.
Kyösti, provosoit tahallasi... mainiota! :D
PoistaToki kynälläkin voi kirjoittaa, eikä laatu ole tekniikasta kiinni - mutta niin vain sitä väkisinkin huomaa, että "tämäkin murha olisi toisenlainen tänään". Aivan samaa joskus olen miettinyt Christien ja Marshin kohdalla. DNA-tutkimukset silppuaisivat monta juonta. Jotenkin se ei ole brittidekkareissa niin vaivannut, ehkä siksi että Vanha Hieno Englanti on joka tapauksessa niin epätodellinen maailma.
Kommenttisi alkuun palatakseni, luultavasti 90-luvulla syntynyt nuori EI tajua millaista elämä oli 70-luvulla, ja minä taas en tajua millaista oli 50-luvulla, ja niin edelleen ad inifinitum. Ja ei, ei sillä luultavasti ole väliä, ei ainakaan kirjoista nauttimisen suhteen. Nautin kovasti Jane Austenin kirjoista, vaikka tuskin ymmärrän paljoakaan austenilaisen arjen sävyistä. (Austenin aikoihin ei muuten vielä ollut postiliaitosta siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme; tämän tajuttuani taas aukesi muutama arvoituksellinen pikkuseikka niissä kirjoissa...)
Muistanpa itsekin kirjoittaneeni ensimmäiset tekstini kirjoituskoneella. Korjaukseen käytettiin valkolakkaa. Kaipa kynälläkin voi kirjoittaa. Onneksi ei ole pakko.
Tietokone on parempi. Rajoitan mieluusti nostalgiasta nauttimisen lukukokemuksiin. :-)