Makea juttu!

Sain Morrelta tämä herkullisen tunnustuksen - kiitos! Ihanan mehevä kuva inspiroi leipomaan, ja nyt on omenapiirakka uunissa. Lähetän sinulle täältä virtuaalista tuoksua tulemaan...

1. Lempiväri. Jos asiaa lähestyy käytännön kannalta, lempivärejäni ovat selvästikin musta, harmaa ja valkoinen, tai ehkä kuluneen-farkun-sininen. Näitä värejä on näet vaatekaappini pullollaan! Mutta mustavalkoisuus tuntuu kovin synkeältä vastaukselta, joten tunnustan että tehosteena pidän limetinvihreästä ja lämpimästä keltaisesta.

2. Lempiruoka. Samalla periaatteella totean, että lempiruokani on varmaan kanasalaatti, sillä sitä syön useammin kuin mitään muuta. Höh. Tylsää tuokin. Pidän myös wokkikasviksista, oliiveista ja kaikesta missä on juustoa. Ihan kaikesta. Mozzarellapizzasta briepipareihin ja vuohenjuustopaahtoleipiin. Söisin varmaan juustoa juuston päällä jos kehtaisin...

3. Paikka johon haluan matkustaa. Tämä on vaikea. Olin juuri keväällä Lontoossa, joten olisi ahnehtimista haluta sinne heti uudelleen. Vaikka Lontoo taitaa olla se kiehtovin ulkomainen kaupunki. If you're tired of London, you're tired of life. Pietariinkin olisi mahtavaa palata, pitkästä aikaa. Mutta valitaanpa oikea haavekohde, uusi paikka! Matkustaisin todella mielelläni Intiaan. Sinne vain pitäisi päästä pitkäksi aikaa, viikon reissu ei riittäisi ensinkään.

Piirakka pitää saada uunista, joten nyt jää tekemättä salapoliisityö - kuka lempibloggareistani sivupalkin lukulistalla ei ole vielä vastannut? Jos suinkin muffinssi maistuu, ota ja haukkaa tästä!

Kohta vuoden blogeja seuranneena olen edelleen ihan äimänä siitä, miten fiksuja ja mukavia ihmisiä kirjablogit ovat pullollaan. Olette makupalan ansainneet, joka ainoa.

Siintää Sargassomeri

Tämä kirja päätyi lukulistalleni vähän poikkeuksellista reittiä. Luin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen Vainolan, jossa päähenkilö väsää, sikäli kun kartanokauhuilta malttaa, väikkäriä Jean Rhysistä. Vainolasta selvisi, että yksi Rhysin teoksista, Siintää Sargassomeri, kertoo Jane Eyren rakkaan herra Rochesterin ensimmäisestä avioliitosta.

Miten tuota voisi vastustaa, varsinkin kun Alasalmi sai Rhysin kuulostamaan kovin kiehtovalta kirjailijalta? Kesti kuitenkin hetken ennen kuin muistin kaivella tätä kirjastosta, ja kaukolainailuksi meni - mutta tulihan se sieltä ja nyt on luettukin.

Sargassomeri on todellakin ensimmäisen rouva Rochersterin elämäntarina. Antoinette on Länsi-intian kuumien öiden lapsi, kreolityttö jolla on aurinko ruumiissaan. Hän elää kulttuurin murroksen aikaa, päiviä jolloin vapautuneet orjat ja köyhtyvät plantaasinomistajat etsivät paikkojaan oudoksi ja kiihkeäksi käyneessä maassa. Äiti sortuu epäonnisen elämänsä paineisiin ja Antoinette - hänet naitetaan rahalla nuorelle englantilaiselle, jonkinlaisena alkeellisena eläketurvana. Rakkaudeton liitto ei ole täysin vailla intohimoa, mutta mihin se kenelläkin kohdistuu, ei aivan auennut minulle. Selvää on, ettei pidättyväinen Rochester osaa tai halua vastata sisässä liekissä piehtaroivan Antoinetten haasteeseen. Mutta onko Antoinette alunperinkin tuomittu hulluuteen? Vai ajaako fyysisen halun haastama Rochester hänet siihen?

Tämä kirja oli vähän haastava luettava - sellainen jonka jälkeen miettii tajusiko ollenkaan mistä on kysymys. Rhysin teksti on kuin jäävuori, yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla. Nyt kun asiaa ajattelen, en ole edes varma oliko Antoinetten seksuaalisuus se varsinainen ongelma, vai lohkesiko puolisoiden väliin kulttuurierojen kuilu...

Saattaa olla niinkin, että Rhys haki tässä jotain samantapaista järjen ja tunteen vastakohtaa kuin Hesse kirjassa Narkissos ja Kultasuu, vähemmän selväpiirteisesti vain. Rochester tuntuu taistelevan eroottista ja intuitiivista puoltaan vastaan, mutta tuntee samalla selvästi syyllisyyttä rahan motivoimasta naimakaupasta; Antoinette taas ehkä etsii turvaa ehdottomasta rakkaudesta, sellaisesta jota ei kuitenkaan pystyisi vastaanottamaan. Onko Antoinette se tuomittava (naisellinen) eksoottinen lihallisuus, jota ei voi rakastaa menettämättä omaa rationaalista (miehistä) itsekontrolliaan ja siten englantilaista identiteettiään? Vai ylpeyskö on Rochesterin ongelma? Loppupeleissä kumpikin kai sotii lähinnä omien riivaajiensa kanssa.

En tosiaan tiedä. Taidan tulkita tätä nyt kuin musteläikkätestiä. Järki ei riitä selittämään, joten heijastelen hämmennyksissäni kirjaan mitä vain irtoteemoja. Ehkä tämä kirja pitäisi tuntea.

Mutta tiedän että Rochester on tämän kirjan jälkeen tuhannesti kiinnostavampi hahmo kuin ennen! Rhys onnistuu tekemään hänestä mutkikkaan ja ristiriitaisen henkilön, ihan uudella tavalla mehukkaan. Brontën Rochester on (minun mielestäni) aika epätodellinen mies, kenties siksi että hänet nähdään Janen katseen kautta.

Näin puhuu Rhysin Rochester:

Pilkkaa loppuun asti, Paholainen. Luuletko etten tiedä? Hän janoaa ketä tahansa - ei juuri minua... 

Hän laskee mustat hiuksensa hajalleen ja nauraa ja suostuttelee ja imartelee. (Hullu tyttö. Hän ei välitä ketä hän rakastaa.) Hän voihkii ja itkee ja antautuu niin kuin ei yksikään tervejärkinen nainen antautuisi - eikä voisi antautua. Eikä voisi. Sitten hän makaa niin hiljaa, hiljaa kuin tämä pilvinen päivä. Mielipuoli, joka tietää aina, milloin on sopiva hetki. Mutta ei koskaan ota siitä vaarin. 

Kunnes hän on juonut itsensä niin syvälle, pitänyt peliään niin kauan, että alhaisimmatkin kohauttavat olkapäitään ja pilkkaavat häntä. Ja minun täytyy tietää se - minun? Ei, minulla on paremmat keinot. (s. 177)

Hmm, voisi tietysti miettiä myös mitä Antoinetten hahmo 'sanoo' Jane Eyren hahmosta. Pitäisi kyllä sitä ennen lukea Kotiopettajattaren romaani uudelleen.

(Oikeudenmukaisuus pakottaa lisäämään, ettei Sargassomeri mikään "prequel" ole. Ei tarvitse lukea Kotiopettajattarta nauttiakseen tästä kirjasta tai päinvastoin, vaikka uskonkin, että kirjat rikastuttavat toisiaan.)

Kielellisesti Sargassonmeri on kiehtovaa ja kerronnallisesti aavistuksen haastavaa luettavaa. Sargassomeressä on vahvasti visuaalista, tuoksua ja lämpöä uhkuvaa kuvausta, jonka takana on Paavo Lehtosen laatiman esipuheen mukaan sekä vuoropuhelua Brontën tekstin kanssa että vertauskuvallista merkitystä. Voipi olla! Näin normilukijana itse ajattelin, että teksti on kyllä poikkeuksellisen väkevää, suorastaan verevää, eksotiikassaan. Kerronta sen sijaan eteni minusta hieman hankalasti. Kertojan ja tilanteiden vaihtuminen ei ollut aina ihan riittävästi rautalangasta väännettyä.

Mahdollisesti tämä on niitä kirjoja, joiden kuuluukin jäädä hieman mysteereiksi. Mutta silti istuisin mielelläni kuuntelemassa jonkun asiantuntijan luennon tästä...

Jean Rhys (1968). Siintää Sargassomeri. WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa
Sara Saran kirjoissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Mendoza in Hollywood

Kuva: Amazon.com

Kage Bakerin aikamatkailusaaga jatkuu. Sky Coyoten jälkeen mietin missä muodossa hankkisin lisää The Company -sarjaa. Kindlen e-kirjojen toimitusaika ratkaisi asian. Ei kuulema ikinä voi olla tarpeeksi laiha tai tarpeeksi rikas; 60 sekuntia on tarpeeksi nopeasti. Jopa minulle kärsimättömälle.

Mendoza in Hollywood keskittyy nimensä mukaisesti Idenin keskushahmon Mendozan puuhiin. 2300-luvulta käsin johdetun ja salassa maailmaa pyörittävän Dr. Zeus -yhtiön eli The Companyn kuolemattomat kyborgit operoivat eri puolilla maailmaa ja historiaa. Mendoza on lähetetty Hollywoodin maisemiin, aikaan ennen kuin Hollywoodista tulee Hollywood. Los Angeles on vasta rähjäinen ja huonomaineinen rajakaupunki, syrjässä Yhdysvaltojen sisällissodan tuoksinasta.

Botanisti-Mendoza asettuu Dr. Zeusin ylläpitämälle vankkurien väliasemalle, tehtävänään kerätä näytteitä pian kuivuuden hävittämiksi joutuvista kasvilajeista. Kievarin sekalaiseen kyborgimiehitykseen kuuluu mm. jo aiemmin tavattu antropologi Imarte, joka puolestaan kerää tietoja ajan kulttuurista. An insertion antropologist, hän kuvaa tehtäväänsä, ja käyttää peitetarinanaan maailman vanhinta ammattia. Lisäksi joukkoon kuuluvat mm. helläsydäminen ornitologi ja innokas myyntimies.

Jo kirjan alussa selviää, että Mendoza on pulassa: tarina on kerrottu pidätetyn Mendozan tunnustuksena kuulustelijoilleen. Jotain katastrofaalista on siis odotettavissa. Kestää kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin kirjassa alkaa tapahtua. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa tosin kertovat paljon kyborgeista ja The Companysta, miksei myös Mendozasta. Mendozaan olikin mukava palata nyt ensimmäisessä persoonassa, Josephin annettua vähän erilaista perspektiiviä häneen Sky Coyotessa.

Hmm, nyt kun jälkeenpäin mietin kirjan alkupuoliskoa, ehkä sitä pitää ajatella enemmän sarjan näkökulmasta. Siinä kyborgien keskinäisillä ystävällisillä suhteilla on pääosa. Aika surullista, oikeastaan. The Companyn kuolemattomien palvelijoiden tragedia on, ettei heillä on kotia missään, ei edes missään ajassa. Ystävyydessäkin on pakko olla varovainen, ellei halua särkeä sydäntään, sillä Dr. Zeus voi hutaista kenet tahansa mihin vain, koska vain. Mendozan työtehtävässäkin on tiettyä ironiaa: kerätessään rakastamiaan kasveja kauniissa maisemissa hän saa samalla seurata miten myöhemmin luonnon tuhoavaa kulutuskulttuuria synnytetään.

Silti minusta tuntuu, että Hollywoodin alkupuoliskolla oli aika paljon, noh, Hollywoodia. Maisemia kuvaillaan ja katujen tulevia paikkoja selitetään. Kyborgit myös järjestävät keskenään hulppeita elokuvailtoja, joissa nautiskellaan Hollywoodin varhaisista helmistä: Hollywoodin ensimmäiset elokuvafestarit siis! Erityisen pitkään käsitellään D. W. Griffithin eeppistä elokuvaa Intolerance, joka viettelee aikamatkalaiset suorastaan hurmioon. Bakerillä on varmaan ollut tässä pilkettä silmäkulmassa, sillä elokuvan koko nimi on Intolerance: Love's Struggle Through the Ages - ja siitähän Mendozan tarinassa tietenkin on kysymys. Epäilemättä elokuvaan liittyy muutakin symboliikkaa, mutta pitkänpuoleisesta kohtauksesta olisi saanut enemmän irti, jos elokuvan olisi joskus nähnyt...

(Uteliaisuus heräsi kirjan myötä sen verran, että piti käydä vähän kurkkimassa tätä elokuvan pioneerin mestarinteosta. Löytyy filmiarkistosta täällä. Massiivinen produktio lähes 100 vuotta vanhaksi leffaksi, kieltämättä! )

Viimeisellä kolmanneksalla Hollywoodin tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Mendozankin alkupuolella lakonisempi kertojaääni ottaa tulta. Yhdysvaltain sisällissodan muuan kansainvälinen sivujuonne puretaan kiinnostavasti. Mikä parasta, rakkausrintamalla tulee vipinää.

Vaikka juonen rakenne tuntui vähän vinolta, nautin kirjasta kokonaisuutena. Bakerin välillä hirteishumoristinenkin ote, historiallisen tarkkuuden tuntu, ja ylipäätään koko sarjan idea pelittävät edelleen minulle. Jotain kutkuttavaa on kaikkitietävien kyborgien ja heidän päivittäisen ympäristönsä kontrastissa. Otetaankin lukunäytteeksi sitä demonstroiva suupala:

Edward was standing up, neatly folding away the clasp knife. A day and a night of living rough in the field, and he hadn't so much as a smudge on those fawn wool trousers of his. Whatever secret device kept James Bond's tuxedo impeccably pressed, it seemed to have been already in use by the British secret service in 1863. (loc. 5576/6514)

Pakko lukea nämä kaikki. Sopivat erinomaisesti töihinpaluutrauman lievittämiseen.

Kage Baker (2000). Mendoza in Hollywood. Tor. (Kindle edition). ISBN 0-765-31530-0.

Arvioita:
Sf-site
Sheryl Vint, Strange Horizons

Digitaalinen markkinointiviestintä

Mainitsin taannoin, että pari tietokirjaa on kesken. Tämä oli toinen. Nyt sain pienellä ponnistuksella luettua loppuun, vaikka oudon skitsofreninen olo alkoi olla viimeisellä kolmanneksella olla. Nyt pitää nimittäin kehua ja mollata samaa kirjaa.

Digitaalinen markkinointiviestintä vastaa (takakannesta päätellen) seuraavaan kysymykseen:

Miten digitaalisen markkinointiviestinnän avulla

säästetään kustannuksia, lisätään myyntiä ja kasvatetaan markkinaosuutta?

Esipuheen perusteella kirjalla on kaksi päätavoitetta.

- vastata kysymyksiin, mitä markkinointiviestintä nykypäivänä on, miksi markkinointiviestintä on tärkeätä ja miten markkinointiviestintää toteutetaan menestyksekkäästi

- antaa lukijalle konkreettisia valmiuksia markkinointiviestinnän käytännön toteuttamiseen digitaalisessa markkinointiviestinnän ympäristössä

Kehutaan ensin.

Karjaluoto osaa asiansa. Kirjan ensimmäiset kaksi osaa Markkinointiviestintä muutoksessa ja Markkinointiviestinnän instrumentit ovat varmaan paras lukemani lyhyt esitys integroidusta markkinointiviestinnästä. Soveltuu hyvin vaikka aloittaville markkinoinnin opiskelijoille. Minun makuuni mukaan on poimittu oikeita asioita, teksti on tiivistä ja kriittistäkin, esimerkeissä on järkeä.

Lue siis sivut 10 - 94 niin olet pienellä panostuksella kärryillä kaikista integroidun markkinointiviestinnän peruspalikoista. Peukut tälle!

Ja osaahan Karjaluoto asiansa niissä jälkimmäisissäkin osissa. Mutta Mediat ja medioiden käyttö on jo huomattavasti heikommin tasapainotettu, sillä tässä vaiheessa digitaalinen (sähköinen + vuorovaikutteinen) media alkaakin saada enemmän tilaa. Televisioon uhrataan 2 sivua... ja matkapuhelimiin (anteeksi, siis mobiiliin) 36 sivua.

Okei, kirjan nimihän on Digitaalinen markkinointiviestintä, joten ehkä tämä on reilua. Ja kieltämättä esimerkiksi hakukoneoptimointia, mediapeittoa ja digitaalisen markkinoinnin tavoitteenasetteluja käsittelevät osat ovat perinpohjaisia ja havainnoillisia.

Mutta. Jos tämä on kirja digitaalisesta markkinointiviestinnästä, miksi ihmeessä integroidun markkinointiviestinnän yleiskysymyksille on uhrattu kaksi kolmasosaa kirjasta? Ja onko todellakin niin paljon yritysjohtajia, jotka eivät tunnista sanaa segmentointi, mutta lukevat kiinnostuksella CPM-arvoista ja selektiivisyysindekseistä?

Viimeisessä osassa (Teollisuusyritysten näkemyksiä digitaalisesta markkinointiviestinnästä) Karjaluoto repäisee sitten kahleensa irti ja vapauttaa sisäisen tutkijansa. Lukija saa kastautua DECCMAC-tutkimushankkeen tuloksiin, pohtimaan mm. sitä miten asiakasyrityksen vihreys, eli taso, jolla asiakasyritys arvioi omaa toimintaansa ja tuotantoansa ympäristön ja ympäristöystävällisyyden näkökulmasta, vaikuttaa markkinointiviestinnän eri keinojen tehokkuuden arviointiin (s. 200). Tämä siis kirjassa, jonka sivulla 23 muistutetaan, että [m]arkkinointiviestinnän toteuttamiseen tarvitaan vähintään kaksi osapuolta: markkinoija/viestijä sekä kohderyhmä eli viestinnän vastaanottaja.

Ei voi mitään, minulle tämä kirja oli kokonaisuutena pettymys. Todella harmittaa sanoa tämä, sillä Digitaalisesta markkinointiviestinnästä olisi saanut, pienellä editoinnilla, kolme fiksua lyhyempää tekstiä: digiajan integroidun markkinointiviestinnän perusteet + käytännön digitaalisen markkinoinnin suunnittelu + kansantajuistettu tutkimusraportti.

Yksiin kansiin pakattuna? Markkinoinnin kirjaksi tämä on terapian tarpeessa, siinä määrin on kohderyhmä katveessa. Vaikka fanitan Karjaluodon mainioita case-esimerkkejä ja teoreettista silmää, en osaa kuvitella ketään, jolle suosittelisin Digitaalista markkinointiviestintää, ainakaan ostettavaksi ja kokonaan luettavaksi.

Kannattaa lainata kirjastosta, poimia vain palat jotka kolahtavat.

Tuosta tulee mieleen sellainen itsearvioiva ajatus, että olen vähän hölmö tai paljon laiska, kun ylipäätään ostin paperisen kirjan digitaalisesta markkinoinnista. Julkaisusta on kulunut puolitoista vuotta ja teksti alkaa nyt jo vähän vanheta. Ehkä pitäisi ahkerammin etsiä netistä tuoreita aineistoja ja selata vaikka journaaleja. Mutta toisaalta kotimaiselta kustantajalta ja kotimaiselta kovan tason kirjoittajalta saa tietynlaisen laatutakuun sisällölle; ei tarvitse niin miettiä tietojen luotettavuutta. Koskas päästäisiin sähköiselle puolelle?

En tainnut tammikuussa sähkökirjastoja kaivatessani asiaa riittävästi miettiä, mutta nyt syntyi äkkiä huikea himo sellaisiin oikeasti sähköisiin tieto- ja oppikirjoihin, joita voisi päivittää yhtä näppärästi kuin iPadin ohjelmistoja... ja ehkä vähän halvemmalla? Lukion oppikirjojen hankinta on kotitalouden tasolla pahimmillaan ihan Kreikan pelastusoperaation mittakaavassa.

Heikki Karjaluoto (2010). Digitaalinen markkinointiviestintä. Esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkiointiin. Docendo. ISBN 978-951-0-36091-0.

Arvioita:
Kirjaplaneetta-blogissa

The Unwritten 2: Inside Man & The Unwritten 3: Dead Man's Knock

Hehkutin viime kuussa The Unwritten-sarjakuvan ykkösosaa täällä. Kiitos Turun sarjakuvakaupan, sain puuttuneen Unwritten kakkosen, ja eilen pidin oikean sarjakuvafestin. Kakkososa Inside Man seuraa Tom Taylorin kohtaloita vankilassa, osoittaa miten syvälle mieleen hyvä kirja voi syöpyä, kertoo vahvan tarinan vääristelyn vaarallisista vaikutuksista ja tarjoaa suorastaan tappavan tulkinnan Nalle Puhista.

(Oooh!)

Kolmososa kuljettaa Lontoon kaduille ja paljastaa kiinnostavia yksityiskohtia Unwritten-salaliiton toiminnasta. Salaisella johtokunnalla on nykyaikaisen liikeyrityksen piirteitä... Lizzie Hexamin alkuperä paljastuu - tavallaan - ja lukija pääsee tutustumaan paremmin Wilsoniin, Tom (ja Tommy) Taylorin isään. Tom kohtaa viimein Tommyn: auttaakohan se Tomia hyväksymään itsensä?

(Oooh!!!)

The Unwritten on suorastaan röyhkeän monitasoinen ja kiehtova. Näitä voisi lukea niin monella tavalla.  Rakastan sitä miten eri tarinalinjat limittyvät toisiinsa ja niiden lomasta pääsee kurkistamaan tuhatta pientä ilmiötä, jotka tuntuvat kovin tutuilta. Kaikki Dickensistä Rowlingiin, nettipalstoista mediamyllytykseen, psykoterapiasta kirja-arvioijien omantunnontuskiin on siellä. Nämä sarjakuvat jotenkin resonoivat. En taida tietää toista teosta, joka yhtä hyvin kuin The Unwritten loihtisi lihaksi nykyisen postmodernin elämämme  kirjon ja sen illusorisen luonteen.

Miksi kukaan ajattelisikaan, että tarina on 'vain' tarina? Ilmiöistä tulee sitä todempia, mitä enemmän kiinnitämme niihin huomiota... Sehän on oikeastaan ilmeistä. Mitä on politiikka paitsi kilpailevien tarinoiden areena? Kuten kuka tahansa voi näinä päivinä uutisista nähdä, tarinoista ja niihin uskomisesta on maailmataloudessakin viime kädessä kysymys. Tätä lukiessa tuli mieleeni myös joskus kauan sitten luettu kirja meemeistä, Susan Blackmoren The Meme Machine. Siinä Blackmore muistaakseni esittää teorian, että tietoinen minuutemme on eräänlainen meemien synnyttämä harha, illuusio. Iiik.

The Unwritten on asiaa fantasian alla. Ja jos ei filosofia huvita, voi vain nauttia taidokkaasta, jännittävästä, hauskasta ja aikuisesta sarjakuvasta. Kyllä tämän kanssa saa ihan puhtaasti viihtyäkin, sen verran kieli-poskella tekijät menevät! Saisikohan sitä neljättä osaa käsiinsä jostain myöhemmin syksyllä? Sitten olisi taas hyvä syy lukea kaikki osat uudestaan.

Kuvanäytteenä alla ote osasta kaksi. Puolen hehtaarin metsää uudesta näkövinkkelistä: mitä jos sieltä haluaisi pois... eikä pääse?

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten 2: Inside Man. Vertigo.
Mike Carey & Peter Gross & Ryan Kelly (2011). The Unwritten 3: Dead Man's Knock. Vertigo.

Arvioita:
Höh, nyt en löydä suomeksi kuin Sallalta:
Sallan lukupäiväkirjassa (osa 3) ja yhteisjuttu (osat 1 ja 2)
Hreathemus Nulla dies sine legendo-blogissa