Horns

Huima loma Lontoossa on ohi - ja lukutoukka on pahasti jäljessä mitä kirjojen raportointiin tulee. Tiukasta ohjelmasta huolimatta reissussa oli tilaisuuksia lukemiseenkin, jopa siinä määrin että mukaan varatut e-kirjat loppuivat kesken. Mitään kovin ryppyotsaista en matkalle ottanut enkä myöskään ostanut, vaikka pari opusta tuli hankittuakin. (Olin urhoollisesti päättänyt etten edes mene kirjakauppoihin, mutta Neiti B:n kirja loppui ja piti mennä Terry Pratchett -ostoksille, jolloin satuin löytämään pari hyvää sarjakuvakirjaa... ja lentokentällä oli tarjous.... mutta niitä tunnustuksia sitten myöhemmin.)

Menomatkalla luin Joe Hillin kirjan Horns, joka osoittautui sellaiseksi vähän kammottavaksi ja ylimaalliseksi jutuksi, joita Hillin isäpapaltakin on yleensä saanut luettavaksi. Nam.

Kuva: Amazon.com Kindle store

Horns kertoo Iggystä, jonka elämän tyttöystävän murha on vuotta aiemmin suistanut raiteiltaan. Iggyä pidetään yleisesti syyllisenä raakaan tekoon; syytteen puuttuessa tuomio on kuitenkin jäänyt yleisen mielipiteen toimeenpantavaksi. Iggyn onneton haahuilu lopahtaa kuin seinään eräänä kaamean krapula-aamuna. Iggy näet herää kirjaimellisesti sarvet päässään.

He turned his head this way and that, studying himself in the mirror, lifting his fingers to touch the horns, once and again. How deep did the bone go? Did the horns have roots, pushing back into his brain? At this thought the bathroom darkened, as if the lightbulb overhead had briefly gone dim. The welling darkness, though, was behind his eyes, in his head, not in the light fixtures. He held the sink and waited for the feeling of weakness to pass.

He saw it then. He was going to die. Of course he was going to die. Something was pushing into his brain, all right: a tumour. The horns weren't really there. They were metaphorical, imaginary. He had a tumour eating his brain, and it was causing him to see things. And if he was at the point of seeing things, the it was probably too late to save him.  (92/7142)

Mutta tietenkään kyse ei ole yksinkertaisesta aivokasvaimesta. Iggy huomaa pian että sarvien mukana on tullut outo voima: ihmiset kertovat hänelle todelliset halunsa ja ajatuksensa. Iggy oppii läheisistään enemmän kuin haluaisi, ja tietää pian myös kuka on tyttöystävän todellinen tappaja. Mutta onko tiedosta mitään apua?

Horns oli mielestäni venytetty hiukkasen yli keskeisen idean kantokyvyn, eikä yliluonnollisen pitkittynyt käsittely tuonut mitään kauhean antoisaa tarinaan. Ajatus sarvista ja niiden voimista oli sen sijaan tuore ja kiinnostava, ja sitä käytettiin hyvin. Iggyn tilanne on aidosti kammottava. Eläköön valkoiset valheet ja sosiaaliset konventiot! Sarvista otettiinkin kirjassa kaikki allegorinen hupi irti. En ole varma miten hyvin osa ovelista rinnastuksista taipuisi suomeksi. Luullakseni minulta jäi huomaamatta alkukielisessäkin yhtä ja toista, sillä osa paholaiseen liitetyistä tarinoista haiskahti varsin anglosaksiselta perinteeltä. Ehkä maallistunut suomalainen ei tunne paholaislegendoja riittävän hyvin; ainakaan minulle eivät Lucifer-jutut toimineet erityisen hyvin.

Mutta tarinankerronnan perusvälineet Joe Hillillä on hallussaan; kuvaan tulee uutta koko ajan, fokus vaihtuu vaikka kertoja pysyy samana, ja henkilöistä lyötyy uusia puolia kiinnostavalla tavalla. Kesken jättäminen ei käy mielessä missään vaiheessa. Ja Hillillä on se sama viehko tapa tuoda uskomaton arkeen kuin isälläänkin. Absurdeja asioita vain tapahtuu - ja ihmiset reagoivat niihin suorastaan absurdin järkevästi. Mitä itse tekisitte jos löytäisitte sarvet päästänne? No, Iggy tekee juuri niin. Siinä se koukku varmaan onkin: niin hulluja kuin yliluonnolliset jutut ovatkin, Hill saa päähenkilönsä tuntumaan ihan kohtuullisilta ja normaaleilta ihmisiltä, joille vain tapahtuu kohtuuttomia ja epänormaaleja asioita.

Horns sopi erinomaisesti viihdyttäväksi ja vetäväksi matkalukemiseksi. Varmasti luen jatkossakin Hillin kirjoja. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, ettei Horns ollut vetävyydeltään yhtä rapsakka kuin Sydämen muotoinen rasia, jonka asetelmat olivat perinteisemmät mutta tempo reippaampi. Ja novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista on edelleen mielestäni parasta Hilliä! Itse luin sen ennen blogin aloittamista, mutta Hannan juttu Morren maailmassa antaa antaa hyvän käsityksen.

Joe Hill (2010). Horns. Gollanz eBook.

Arvioita:
Janet Maslin The New York Timesissa
Eric Brown lyhyesti The Guardianissa
EDIT: jää laittamatta linkki Liinan juttuun, joka taisi antaa kimmokkeen tämän kirjan etsimiseen - ups.
Tässä siis: Sivukirjasto