Metsäläiset

Kuva/kansi: Gummerus/Pirjo Toroskainen

Ihastuin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen kirjoihin. Metsäläiset bongasin kirjastosta ja lainasin - se on odotellut muiden kanssa pinossa, jota olen nyt nakerrellut hiljalleen pienemmäksi.

Alasalmi on ollut huikeimpia blogien kautta löytämiäni kirjailijoita. Hän kisaa tasaväkisesti Hilkka Ravilon kanssa Paras Piiloutuja -palkinnostani; en yksinkertaisesti ymmärrä miten tällaiset suomalaiset naiskirjailijat ovat voineet jäädä minulta huomaamatta. No, luultavasti olen kulkenut ympäriinsä silmät kiinni ja korvat tukossa ennen kuin törmäsin blogistaniaan, sillä pari muutakin hyvää pitkään kirjoittanutta naista on tullut ihan puskista. Mutta nämä kaksi yllättävät eniten, sillä molempien tuotanto istuu omaan makuuni kuin nakutettuna. Hurja demo siitä miten vaikeaa kirjailijan voi olla löytää yleisönsä!

Alasalmen teksteissä on aina sellaista vinksahtaneisuutta (hyvässä mielessä) joka kutkuttaa ja kiehtoo, vähän kammottaakin. Metsäläisissä moderni etätyötä tekevä pariskunta toteuttaa perusvihreän unelman ja pakenee kaupungista maalle. Salla ja Ilkka ostavat pienestä Uuhijärven kylästä vanhan kyläkoulun ja remontoivat siitä unelmiensa kotia. Silmissä siintää puulämmitysidylli, omat rantavedet kutsuvat uimaan. Salla on raskaana ja rakentaa vauvalle pesää.

Uuden tulokkaan osa ei kuitenkaan ole sisäänlämpiävässä yhteisössä auvoinen.

Salla meni lähemmäs katsomaan vanhanisännän muotokuvaa. Se oli ruma; miehen kasvot oli maalattu ruskeaksi ja sinipunaiseksi kuin hänellä olisi ollut lataumia. Kuin taiteilija olisi vihannut kohdettaan - ja samaan aikaan pelännyt. Taulun alla oli sänky, jossa oli tiukaksi vedetty punainen peitto ja harmaa tyyny. Sallan katsellessa taulua tyyny avasi silmänsä ja lausui matalalla äänellä:

- Kurjet huusivat; tuuli pohjoisesta ja oli kirkas taivas.

Salla säpsähti. Kuihtunut vanha nainen oli petattu peiton alle niin tiiviisti, ettei hänestä näkynyt pienintäkään kohoumaa. Harmaat hiukset ja värittömät kasvot kuin rutistettua silkkipaperia sulautuivat harmaaseen tyynyyn, vain pistävän siniset silmät tuijottivat herkeämättä Sallaa. Salla perääntyi penkille istumaan ja pohtimaan vanhuksen lausumia sanoja. Ulkona oli lämmin alkusyksyn päivä.

- Päivää, hän sanoi hetken päästä, kun vanhus oli taas sulkenut silmänsä.

Kun kahvikupit tulivat, Salla oli iloinen, kun sai jotain tekemistä käsilleen. (s. 40-41)

Keskusteluhetket punamultatalojen kamareissa jäävät harvoiksi. Uuhijärven koulun kaupunkilaispariskunta on pian kummallisessa maineessa. Salla haistelee ilmaa, totuttelee, mutta syksyn kääntyessä talveksi itävät hallan puremilla mailla vain arvoitukset. Missä on Sika-Ollin entinen vaimo, virolainen Lydia? Kenellelle uhraa kallioalttarillaan metsästystuvan Riitta? Ja mitä mahtaa rakentaa Ilkka uudessa työhuoneessaan?

Jätän enemmät juonivinkit väliin, mtta sanottakoon että Metsäläiset sopi erityisen hyvin luettavaksi Kummun Karhun kuoleman ja Mikkasen romaanin Ei ole minulle suvannot jälkeen. Suvannot kertoi Aino Kallaksen nuoruusvuosista, ja Metsäläisten jälkeen olen onnellinen kun hyllyssä jo odottelee  Kallaksen Sudenmorsian. Veikkaisin että Alasalmi on tietoisesti rakentanut linkkiä Kallakseen, mutta tiedä häntä, ehkä väsäsin yhteyden ihan omin päin.

Alasalmen kirjojen toiseksi tärkein hienous onkin niiden monipuolisuudessa. Voi lukea ihan yksinkertaisesti viihdyttävänä ja yllätyksellisenä romaanina. Tai sitten voi lukea letkeästä ironiasta nautiskellen. Tai lukea sivupolkuja ja merkitystasoja uumoillen, vähän eksyäkin välillä...

Ja se tärkein hienous: eleetöntä mutta notkeaa kieltä. Ei mitään liikaa, juuri tarpeeksi kaikkea. Vähän jo harmittaa ettei ole omana näitä Alasalmia. Tuntuu että kestäisivät toisenkin lukemisen.

Päivi Alasalmi (2000). Metsäläiset. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Kaija Valkonen Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Marju Lukeville-blogissa