Ilmeetön mies

Kuva: Karisto (Ei hajua kannen tekijästä - kirjaston tarra peittää strategisen paikan)

Yritän kertoa jokaisen kirjan kohdalla miksi sen valitsin. Joskus totuus on nolo. Ilmeetön mies lähti kotiin kirjastosta värinsä takia. Se on nimittäin vihreä. Olivat kirjastossa sillä viikolla koonneet vihreän teeman tarjouspöydälle, siis kirjaimellisesti vihreäkantisia kirjoja. Ja tuosta ääriviivapiirroksesta tuli mieleen äitini vanha exlibris. Ja tykkäsin nimestä. Ja takakansikin kiinnosti. Keski-ikäisen naisen patoutuneita tunteita? Bring it on!

Ehkä tästä on ollut jossain blogissakin juttua; lukiessa tuli tunne, että olen tästä jostain kuullutkin.

Ilmeetön mies kertoo nelikymppisestä yksinäisestä Irmasta, joka on töissä siivoojana sairaalassa ja elää eksyneen ihmisen sulkeutunutta elämää. Takana ovat rilluvuodet ja jotain muutakin; on kuin Irma pakoilisi jotakin tai jotakuta. Arkinen elämänmeno muuttuu kun Irma kohtaa samassa rapussa asuvan vaiteliaan miehen ja kiinnostuu tästä. Vaikenemisessa on voimaa! Kun yksi on hiljaa, toinen voi puhua - ja kuulla itsekin mitä sanoo.

Puhumattomasta ja ilmeettömästä miehestä tulee Irman rippi-isä, terapeutti. Menneisyyden ja nykyisyyden todet piirteet tulevat hiljalleen näkyviksi niin lukijalle kuin Irmalle itselleenkin. Tapa, jolla Irman kokemusmaailma välittyy osin hänen miehelle osoittamistaan monologeista, on kiinnostava.

Irma ojensi sormensa suoriksi, katseli kauniita kynsiään ja puristi kädet sitten nyrkkiin, kynnet piiloon kämmenien sisälle. Hän huokaisi ja katseli miestä. Kasvot eivät heijastaneet minkäänlaista tunnetilaa. Ehkä nuo kasvot, niiden täydellinen välinpitämättömyys sai Irman rauhalliseksi. Hänen ei tarvinnut jatkuvasti yrittää tulkita toisen ilmeistä, milloin vastassa olisi uhkaa, syytöksiä, katkeruutta, inhoa ja pettymystä.

"Jos olisin antanut aikaisemmin periksi, lakannut jo nuorena toivomasta, että olisin ollut muutakin kuin täydellisen siskon vertailukohde, olisin ehkä pärjännyt paremmin. Mutta jos koko lapsuus menee kuin kilpajuoksussa, ja toinen on kuitenkin aina edellä ja parempi, siitä on vaikea päästä irti. Siitä tulee normaali tapa elää - koko ajan tarkkaillen, olenko vieläkään muiden mielestä riittävän hyvä. Jokainen kai haluaisi kelvata omana itsenään edes joskus, sellaisenaan. Kun vuodesta toiseen tuntuu, että kohta se tapahtuu, varmasti pian joku katsoo minua ja näkee minut ja hyväksyy minut, nyt se on ihan lähellä, sen on pakko tapahtua... Jossain vaiheessa on pakko myöntää itselleen, että ehkä se ei tapahdukaan koskaan. Sitten sitä alkaa joko väkisin vääntää itseään luonnottomiin solmuihin, joita muut näyttävät odottavan, tai kapinoi koko juttua vastaan." (s. 83-84)

Tuosta otteesta jo näkyykin se ainoa piirre, joka minulla aavistuksen tökki Ilmeettömän kanssa; Irman ripittäytymisessä on välillä pientä jankkaamisen makua, ikäänkuin kirjoittaja ei ihan luottaisi lukijaan. Jäinkin miettimään näkyykö tässä asioiden selventämisessä Holopaisen tausta nuortenkirjailijana. Takakannen mukaan Ilmeetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjoittamansa romaani.

Mutta toisaalta, matkan varrella aukenevat persoonallisuuden kerrokset oikeuttavat tarkan pohjatyön. Irman tarinassa on väkevyyttä ja yllätyksiäkin, eivätkä käänteet toimisi ilman taustoja. Loppupuolella romaania tulee herkullisia oivalluksia kun lukija huomaa huijanneensa itseään. Esimerkiksi Irman kauniiden kynsien esiintuominen - ja niitä pidin pitkään ihan turhaan korostettuna ja äärimmäisen epätodennäköisenä yksityiskohtana - osoittautui ihan perustelluksi. Hm. 

Kaikkiaan sokkovalinta kannatti, tällä kertaa. Ilmeettömässä miehessä oli mukava tujaus outoutta (maagista realismia? uuskummaa? reaalifantasiaa? apua, oliko tässä joku genre?), mutta ei käsittämättömyyksiin asti. Pidin sisaruuden ja tyttäryyden kuvauksesta tässä. Pidin siitä, että kaikkea ei lopussa ratkaistu. Pidin myös siitä, ettei tarinaa pitkitetty yli sen luonnollisen kantokyvyn.

Varmaan lukisin Holopaiselta muutakin. Pitääpä joskus vilkaista liepeessä mainittua Finlandia Junior -ehdokasta Molemmin jaloin.

Anu Holopainen (2010). Ilmeetön mies. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa

P.S. Hyvää vappua!