Ei ole minulle suvannot

Mikkasen Suvannot poseeraa kevään 1897 promootiokuvan rinnalla - tihrustelkaapa siitä.

Ei ole minulle suvannot! on ollut lukulistalla sen jälkeen kun hiihtoloman tienoilla luin Raili Mikkasen nuorten kirjoja 1600-luvun Suomesta ja noitavainoista. Kahdentoista valasta alkanut sarja oli loppujen lopuksi sen verran mukavaa luettavaa, että heräsi haluta vilkaista myös Mikkasen historiallisista naishahmoista kirjoittamia teoksia. Aino Kallaksen nuoruusvuosia kuvaavan Ei ole minulle suvannot! lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Ida Aalbergista ja Aurora Stjernvallista.

Suvantojen alkaessa Aino on kuudentoista vanha koulutyttö ja sen päättyessä kihlautunut 21-vuotias kirjalijatar, jolta on jo ilmestynyt runokokoelma ja novellikokoelma. Kirjan kertojana on taloutta hoitava Liisa, Ainon entinen lastenhoitaja. Tytöstä on tullut Liisalle kuin oma lapsi, vaikka luokkaerot ovat tietenkin ylittämättömiä. Liisa pitää tapanaan lukea salaa Ainon päiväkirjoja ja kirjeitä. Tästä yksityisyyden rikkomuksesta voi olla montaa mieltä, mutta kertojaratkaisuna se on erittäin toimiva. Perheen ulkopuolinen Liisa pystyy valottamaan Ainoa ja Ainon perhettä hienosti, olematta itse liian kiinteästi osapuolena.

Olisi varmaan ollutkin kirjallisesti turhan haastava rasti käyttää Aino Kallasta itseään kertojana; hänen päiväkirjojaan kuvataan Suomen kirjallisuuden osassa IV sanoin "...kirjallisuutemme merkillisimpiä kehityskertomuksia ja sielunrippejä... (v)älittömyys ja valmis muoto kohtaavat (--) toisensa usein vaikuttavina, järkyttävinäkin yhdistelminä" (s. 539, 540). Melkoista mainosta - ja melkoinen kynnys kenelle tahansa kirjoittaa Kallaksen suuhun muuta kuin Kallaksen omaa tekstiä. Mikkasen ratkaisu on käyttää lainauksia Kallaksen teksteistä tukemassa tarinaa ja antamassa sille aidon tuntuman. Hyvä näin.

Kallaksen ja hänen lähiperheensä lisäksi Suvannot tarjoaa mukavan aidonoloista ajankuvaa ja vinkeän ikkunan suomen- ja ruotsinkielisen sivistyneistön väliseen vääntöön. Yleisen seppelensitojattaren arvosta käyty kiista kiinnostava. Suurenmoinen Suomen kirjallisuus tarjoaa kuvankin Aino Kallaksesta nuorena seppelensitojattarena vuonna 1897; vaikka yleinen kunniavirka menikin ruotsinkielisten puolelle, pääsi Aino juhlimaan promootiota maisteri Edvard Reinin kanssa. Pian sen jälkeen alkoikin kirjallinen ura:

Syksyn aikana Aino oli terve ja hyvässä kunnossa. Erityisesti häntä piristi tieto, että Werner Söderström otti kustantaakseen hänen runovihkonsa. Hän nukkui yönsä ihan kuin muutkin ihmiset, ja nyt hän myös liehui nuorten riennoissa juuri niin kuin tuon ikäisen nuoren pitikin. Kävi tanssiaisissa ja osallistui arpajaiskuvaelmiin. Erilaisten arpajaisten avulla kerättiin rahaa hyviin tarkoituksiin, joista yksi oli Suomalaisen teatterin tukeminen.

Alkusyksystä näytti siltä, että juttu Edvard Reinin kanssa jatkuisi ja siitä tulisi jotain enemmänkin, mutta sitten Ainon tuuli taas vaihtui. Ajattelin usein pahoillani, että Aino oli melkoinen tuuliviiri. Suuret rakkaudet vaihtuivat nopeasti ja aina oli kysymyksessä yhtä uusi, ihmeellinen ja niin suuri tunne, ettei hän oman vakuutuksensa mukaan ollut ikinä ennen sellaista kokenut. (s. 133-34)

Tästäkin katkelmasta, jossa siis kertojana Liisa, huomaa miten erilainen on aika ollut. Liisan mielestä parikymppisen nuoren naisen kuuluukin päätyökseen liehua tansseissa, mutta hän tarkoittaa sillä nuoria sivistyneistön naisia, ei suinkaan suomalaisia kansannaisia. Liisat eivät ole nuoria, he ovat lapsia tai sitten työikäisiä.

Mutta älkää käsittäkö väärin; Mikkanen ei ole tosiaankaan kirjoittanut mitään agitaatiokamaa, uskottavaa ajankuvaa vain. Aivan yhtä itsestäänselvästi mekin oletamme asioita omasta yhteiskunnastamme. Taitava kirjoittaja saa lukijan sellaiseen vireeseen, että ajattelemisen aihetta löytyy ilman osoitteluakin.

Kirjan lopussa on lyhyt selostus Aino Kallaksen myöhemmistä vaiheista. Se on erinomainen lisä, ilman sitä olisi ollut pettynyt olo.  En ole erityisemmin tätä ennen Kallakseen ja hänen töihinsä perehtynyt. Nyt tartuin Suvantoihin, koska olen haikaillut lukevani Sudenmorsiamen jossain vaiheessa. Etenkin Karhun kuoleman jälkeen on ollut suorastaan alaston olo, kun moinen klassikko on vieras. Suvannot kävi erinomaisesta johdatuksesta.

Raili Mikkanen (2002). Ei ole minulle suvannot! Romaani Aino Kallaksen nuoruudesta. Helsinki: Tammi.