Lokakuun lukemisto

Lokakuussa on myös kudottu ahkerasti. Kuoppainen kantapää, toivottavasti myös kestävä!

Lokakuun huipennus oli tietenkin kirjamessuviikonloppu. Jotain voimaannuttavaa on tuollaisessa massakokoontumisessa kirjojen ääreen. Kirjallisuuden surkeasta tilasta on jo vuosia voihkittu, mutta Messukeskuksen tungoksessa puikkelehtiessaan ei tunne osallistuvansa saattohoitoon. Ei silti, markkinakojujen välissä kiertely aiheuttaa kumman kaksijakoisia värinöitä. Haluaisin kaikki ne ihanat kirjat heti tänne mulle kiitos nyt - mutta haluaisin myös juosta karkuun pöriseviltä väkijoukoilta ja piiloutua omaan lukutoukkanurkkaani 'vain' lukemaan.

Hauskinta oli tänä vuonna kirjabloggaajakamujen tapaaminen, vaikka tykkäsin myös niistä muutamasta esityksestä, joita menin seuraamaan. Kävin lähinnä kuuntelemassa kirjailijoita, joiden kirjoja olen lukenut. Ihan täysin tuntemattoman kirjailijan jutuista en yleensä saa paljoakaan irti. Kirjat ovat minusta kiinnostavampia kuin kirjailijat - anteeksi kirjailijat! - ja joskus on melkein parempi, jos ei kirjailijasta liikaa tiedä.

(Heh, hyvin epäloogisesti menin kumminkin moikkaamaan Pekka Hiltusta. Piti vielä erikseen käydä kehaisemassa hänen jännäriään. Minusta se on piristävä poikkeus valtavirtatrillereiden joukossa.)

Shoppailinko messuilla? Kyllä. Pahasti. Auts. En kehtaa listata koko satsia, mutta sanotaan vaikka näin: ostokset painoivat 9.3 kiloa. Enimmäkseen piehtaroin kuitenkin divarikirjoissa ja pokkareissa ja pikkuisen sarjakuvapuolella. Kovakantisten uutuuksien suhteen onnistuin rajoittamaan saldoni vain kolmeen kirjaan. Niistäkin kaksi oli vakaasti etukäteen päätettyjä hankintoja. Hillitsin siis itseni suorastaan erinomaisesti.

Entäs lukemiset? Lokakuussa on tullut luettua 21 kirjaa, 7 sarjakuvaa ja yksi runokokoelma. Jään oikein miettimään mitähän tuokin tarkoittaa. Kun kirjat ja sarjakuvat ja runoteoksetkin ovat kaikki keskenään niin erilaisia, ei laskeminen aina tunnu mielekkäältä. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän tai Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukeminen tuntuu kuuluvan eri kategoriaan kuin vaikkapa Gagen Kuoleman huokauksen lukeminen, mutta numeroina ne kutistuvat yhdeksi ja samaksi.

Ei voi mitään. Jotenkin näitä on laskettava, jos haluaa pysytellä kärryillä oman yleisen lukutahtinsa ja esimerkiksi sukupuolittuneen lukemisen kanssa. Sukupuolten sodan rintamalla kannattaakin laskea Maameren tarinat vain yhdeksi kirjaksi, sillä näin pääsen ensimmäistä kertaa aikoihin osapuilleen tasapeliin: kaksitoista naisten kirjoittamaa kirjaa ja yhdeksän kirjaa plus yksi runokokoelma miehiltä.

Luettu ja blogattu:

Jään ja tulen kevät

Metro 2034

Layla

Vilpittömästi sinun

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Maameren tarinat 1-4

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Säädyllinen murhenäytelmä

Enkelten verta

The complete polysyllabic spree

Seitsemän veljestä

Kuoleman huokaus

Nemesis

Lihakuu

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
North and South

sekä sarjakuvat Hautuukoti ja Näkymättömät kädet

Luettu muttei blogattu:

Raili Mikkanen (2005). Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta. Kirjastossa käydessäni muistin, että minun piti lukea Raili Mikkasen kirja Ida Aalbergista. Sitä ei ollut hyllyssä, mutta nappasin tämän. Sopii runoihin tutustumisen teemavuoteeni! Joskus kauan sitten asuin Katri Valan puiston reunalla; on jo aikakin tutustua runoilijaan. Itse kirja on hyvin samantyylinen kuin Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama. Pidin. Katri Valasta syntyi kiinnostava kuva ja hänen runojaan on runsaasti mukana. Myös Olavi Paavolaiseen oli hauska tutustua lähemmin. Näytelmässä Siniväriset hänestä sai, öh, erikoisen kuvan. Pitäisi kai lukea joskus jotain Paavolaisen kirjoittamaa - mutta se olisi luultavasti sellaista väkisin sivistymistä. Huoh. Ehkä ei.

Hugleikur Dagsson (2010). Saako tälle edes nauraa? Tämä eriskummallinen mutta koukuttava sarjakuva löytyi omasta hyllystä kun etsin jotain ihan muuta. Ei kyllä ole mitään mielikuvaa tämän ostamisesta... olisikohan Neiti A hankkinut ja hylännyt muutossa olohuoneen hyllyyn? Otin puolivahingossa pienen kirjan käteeni ja ennen kuin huomasinkaan, istuin lattialla lukemassa koko opuksen. Sairasta, häiritsevää - ajoittain turkasen osuvaa. Lempparini taisi olla kuva, jossa lottovoittaja kuolee onnellisena. Tai ehkä se jossa lapsi tahtoo joululahjaksi vapauden. Tai ehkä ne älyttömät kengät... No, Googlen kuvahaulla löytyy esimerkkejä. Ei herkille sieluille.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido. Blacksad-albumit 1 - 4. Vastustamaton pakettitarjous messuilla. Ostin sarjan lahjaksi Neiti A:lle ja logistisista syistä löhösin sitten koko messulauantain illan anoppilassa näitä lukemassa. Huikean hyviä noir-henkisiä sarjakuvia. Juonet ovat perusdekkarijuonia, mutta sävy on juuri sopivasti vinkeä ja piirrosjälki huikeaa... suosittelen! Vaikka päähenkilö on kissa, nämä eivät ole mitään lastensarjiksia. Kuvia voi käydä bongailemassa täältä.

Juhani Aho (alkuperäinen 1911) Juha. Luin e-kirjana, Lukupiiri-blogin valinta. Kiinnostavaa naiskuvaa, erityisesti ajan ja taustan huomioiden. Keskustelua kirjasta löytyy täältä.

Joel Haahtela (2010). Katoamispiste. Elenasta äänikirjana tykättyäni halusin kokeilla toimisiko Haahtelan tyyli minulle oikein kirjakirjana. Ööö... ei toimi. Ei yhtä hyvin. Kun vähän pähkäilen, näen tässä kaikenlaisia symbolisia ulottuvuuksia kyllä, mutta silti... Liian usvaista ja unteloa, taas kerran kirjailijaelämää, ja loppuratkaisukin oli mielestäni heppoinen. Tiivistetysti voisi sanoa, että tämän lukeminen on esteettinen elämys, mutta muuta siitä ei jää käteen. Lauseiden kaunis pinta on niin liukas, että koko kirja luiskahtaa tiehensä.

Delle Jacobs (2010, alkuperäinen 2001). Loki's Daughters. Tämä on ollut kuukauden kännykkäkirjani, ehkä vähän viime kuunkin. Nyt kun olen keksinyt kännykästä lukemisen, pitää aina olla jokin kirja myös kännykässä pikaisen lukemishetken varalta. E-kirja kännykässä ei kuitenkaan voi olla mikä vain romaani; rakenteellisesti haastavaa tekstiä en pikkuruudulta jaksaisi. Parasta kännykkälukemistoa olisivat varmaan novellit, mutta tämä historiallinen romanssi sopi myös tarkoitukseensa erinomaisesti. Viihdyttävä muttei vaativa. Juoni on simppeli. Kelttien maille muuttavat pohjanmiehet kohtaavat härkäpäisen naisjoukon vastarinnan ja murtavat sen miehekkään hellästi ja päättäväisesti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Povien kohoillessa ja lihasten värähdellessä kulttuurit kohtaavat niin että kanervikko kohisee.

Margaret Atwood (2010, alkuperäinen 2003). Oryx ja Crake. Ostin tämän pokkarina pian Herran tarhurit luettuani. Nyt harmittaa, ettei ole Tarhureitakin omana, sillä tämän luettuani olisi tehnyt mieli lukea Tarhurit uudestaan ja tutkia sitä tarkemmin. Nämä kirjat olisi ehkä pitänyt lukea päinvastaisessa järjestyksessä.

Oryxin ja Craken, kahden äärimmäiseen ratkaisuun päätyvän ekoterroristin tarina, kerrotaan heidän ystävänsä Jimmyn kautta. Se ajoittuu aikaan ennen ja jälkeen virusten aiheuttaman ihmiskunnan tuhon kuten Tarhuritkin, mutta on minusta helpommin lähestyttävä, yksioikoisempi. Tämän jälkeen Tarhurit olisi ollut helpompi. Molemmat ovat hyviä kirjoja, Atwood vain ei ole maailman kepeintä luettavaa. Palkitsevaa - muttei yleensä 'helppoa'. Ai niin - ja tämä on muuten 101 naisten kirjan listalla! Harmi etten ehtinyt kirjoittaa kunnon juttua tästä, mutta joskus käy niin.

Annelies Verbeke (2011, alkuperäinen 2003). Nuku!. Annelies Verbeke kiinnosti, koska hän oli yhtenä puhujana Avaimen järkkäämässä bloggaajatapaamisessa (kurkkaa vaikka Lumiomenan raportti täältä). Nappasin tämän pokkarina ja luin vähän hätäisestikin, tuli nimittäin kummallinen fiilis mennä tapaamaan kahta kirjailijaa, joista kumpaakaan ei ole lukenut yhtään.

Nuku! on tarina unettomuudesta ja sen aiheuttamasta erillisyydestä, ulkopuolisuuteen ajautumisesta. Verbeke kertoi että hänen kohdallaan kustannustoimittaja usein kehottaa lisäämään jotain, sen sijaan että joutuisi karsimaan tekstiä. Juuri sellainen fiilis minulle jäi tästä romaanista; paloja on paremminkin liian vähän kuin liian paljon. Vakuuttavana ja uskottavana kirja, mutta myös vähän arvoituksellinen ja irrallinen.

Kesken jäi:

Steven Johnsonin Mind Wide Open. Osoittautui epäkiinnostavaksi. Liikaa aivojen kemiaa ja fysiologiaa, liian vähän uutta ajateltavaa. Kuuden yrityksen jälkeen luovutin ja palautin korkeakoulukirjastoon. Sääli, tykkäsin edellistä Johnsonilta lukemastani kirjasta. 

Kuukauden hakusana:

Tässä kuussa on ollut kerrassaan mainioita harhaisia hakusanoja. Ennen kuukauden parhaan julkistamista on pakko heittää pari vinkkiä eksyneille:

Mehevää omenapiirakkaa ei kannata etsiä täältä, kokeile esimerkiksi Pirkan reseptihakua. Oma suosikkini on Onnin omenapiirakka, onnistuu gluteenittomistakin jauhoista.

Jos parisuhteesi on niin turhauttava, että googlailet sanoilla kosinta heti, suosittelen että menet mieluummin vaikka olusille parhaan kaverisi kanssa. Voit itkeä oikeaa olkapäätä vasten ja - kuka tietää? - ehkä tavata pubissa jonkun, joka ensinäkemältä pyytää sormusostoksille.

Dekkarin käsittelyvinkkejä etsineelle: käsittele dekkareita samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja! Tartu kirjaan hellästi ja puhtain käsin, aloita lukeminen ensimmäiseltä sivulta, älä tahri suklaalla. Kyllä se siitä lähtee, rohkeasti kiinni vain.

Mutta harhaisimman hakusanan kyseenalaisen kunnia menee lokakuussa yhdistelmälle

miten pystytään työllistämään.

Hui - toivottavasti tuota tietoa ei etsinyt täältä kukaan johtava poliitikko!

North and South

Elizabeth Gaskell. William J. Thomsonin miniatyyri; Wikipediasta.

Olisi hullua lähteä kirjamessuille kirja kourassa - mutta menomatkallakin pitää olla jotain luettavaa! Onneksi on iPad, ei tunnu yhtään hassulta raahata sitä mukana, ja sen sisuksiin on tähän mennessä jo tallentunut kohtuullinen varasto luettavaa.

Yksi e-kirja oli jo valmiiksi keskenkin... ja niin päädyin viettämään messumatkani Pohjois-Englannissa, Miltonin tehdaskaupungissa, rouva Gaskellin North and South -romaanin pauloissa.

Junalla pohjoisesta etelään ja takaisin kolkuttelu sopikin loistavasti juuri tämän kirjan lukemiseen. North and South kertoo Margaret Halesta, pastorin tyttärestä, joka isänsä omantunnonkriisin tähden päätyy etelän pikkukylän eliittiroolista kuhisevaan pohjoiseen tehdaskaupunkiin, jossa hänen arvojaan tai sivistystään ei juuri kunnioiteta. Monipolvinen tarina on alunperin julkaistu 22-osaisena jatkokertomuksena, tietää Wikipedia. Jonkinlaista haparointia tarinan etenemisessä onkin nähtävissä paikka paikoin. Syynä voi hyvin olla sarjaformaatista juontuva juonenkuljetus, tai sitten Gaskellin into yhteiskunnan kehittämiseen on houkutellut hänet turhan pitkille harharetkille tehdasväestön pariin. Myös kielellisesti tämä ajoittain viktoriaanista pohjoisen teollisuusväestön murretta käyttävä romaani oli haastavampaa tekstiä kuin aiemmin lukemani Gaskellin kirjat.

Pienistä kielitakkuiluista huolimatta upposin kirjaan loppujen lopuksi perinpohjaisesti. Margaretin, häneen rakastuvan tehtailijan ja monen sivuhahmonkin henkilökuva on tässä nimittäin piirretty niin hienosti että moista harvoin näkee. Ei tarvitse olla viktoriaanisen moraalin tai edes viktoriaanisen yhteiskunnan tuntija arvostaakseen näiden ihmisten eettisiä ja sosiaalisia dilemmoja. Etenkin Margaretin, Thorntonin ja Thorntonin äidin persoonat elävät romaanin sivuilla niin kirkkaina, että heitä ymmärtää hyvin, 150 vuoden  kuilusta huolimatta. Mikä anoppikokelas Margaretilla rouva Thorntonissa onkaan! Aikalaiseensa Dickensiin verrattuna Gaskell luo psykologisesti monisyisiä ihmisiä ja etenkin naisia.

(Tiedän, tiedän, kyllähän Dickensilläkin on vahva psykologinen ote monissa romaaneissaan, mutta hänen tekstiensä runsauteen yksittäiset henkilöt jotenkin hukkuvat helpommin. Kun jokaikinen pienikin sivuhahmo on niin valtavan persoonallinen, ei päähenkilöihin osaa keskittyä rauhassa!)

Margaretin kasvu tämän romaanin mittaan on minusta yhtä vakuuttavaa kuin Elizabeth Bennettin muutos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Kas tässä alkupuolen Margaret:

"Don't call the Milton manufacturers tradesmen, Margaret," said her father. "They are very different." 

"Are they? I apply the word to all who have something tangible to sell; but if you think the term is not correct, papa, I won't use it. But, oh mamma! speaking of vulgarity and commonness, you must prepare yourself for our drawing-room paper. Pink and blue roses, with yellow leaves! And such a heavy cornice round the room!" (loc. 960/6903)

Muutamaa vuotta myöhemmin Margaret on jo jotain aivan muuta; hänen ja Thorntonin hahmot tekevät tästä kirjasta kokemuksen. North and South ei tosin ole likimainkaan yhtä hilpeä tai tasapainoinen kuin mainitsemani Austenin teos, eikä edes yhtä kujeellinen tai lämmin kuin Cranford. Tietystä vakavuudestaan huolimatta North and South viehätti. Oikeastaan tarinan tummaa virettä ei juuri huomaa ennen kuin loppupuolella, kun tarinan harvat kepeät henkilöt saavat enemmän tilaa. Heidän hullunkurisuutensa paljastaa muun kaartin totisuuden.

Ärsyttävämpää sen sijaan on North and Southin vahva yhteiskunnallinen maku, jolla on myös uskonnollinen mausteensa. Lisäksi, Cranfordiin verrattuna, miljöön kuvaus oli tässä turhankin osoittelevaa, sillä etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu saa lähes eeppisiä sävyjä. Pohjoisen "teutoninen" ja raaka elinvoimaisuus, etelän dekadentti pysähtyneisyys; tuleva ja mennyt etsivät toisiaan kirjan nykyisyydessä päätyen varsin symboliseen ratkaisuun.

Hm.... mitä enemmän tuota juonta ajattelen, sitä enemmän siinä on kaikenlaisia ulottuvuuksia. Voi olla, että vaikka Cranford oli monessa mielessä mukavampi kirja lukea, tämä on se joka jää mieleen.

Elizabeth Gaskell (2003, alkuperäinen 1854-1855). North and South. Project Gutenberg eBook.

Näkymättömät kädet

Kun tämä ilmestyy, olen jo junassa ja matkalla kohti Helsinkiä. Siellä toivottavasti tapaan ainakin osan tänään palkituista bloggaajakamuista. Lämpimät onnittelut minunkin puolestani Sallalle, Morre-Hannalle, Hanna-Hannalle, Penjaminille ja Jessicalle! Tänään on poikkeuksellisen kiva olla kirjabloggaaja.

Siksi onkin noloa heittää eetteriin loistavasta kirjasta tylpän lyhyt juttu. Hätäinen puuskaus ei tee oikeutta tälle fantastiselle sarjakuvaromaanille, mutta pelkään että messujen jälkeen olen liian naatti ja jää vielä hehkuttamatta. Se ei käy, on päästävä minunkin sanomaan tämä: Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on sarjakuvan kovinta ydintä.

Minusta tämä menee kirkkaasti kärkeen, visionsa intohimossa jopa ohi Delislen ja Satrapin albumien... jotka toki ovat tyylillisesti ihan erilaisia. Ehkä vertailu ei ole kohtuullista, mutta Näkymättömissä käsissäkin on poliittinen ja inhimillinen viesti, siksi nuo nousevat mieleen. Käsissä katsotaan miten ja miksi laittomat siirtolaiset ajautuvat Eurooppaan, ja miten ja miksi heille siellä voi käydä. Ilmeisesti tragediaan ei tarvita diktaattoreita tai vallankumouksia.

Kädet on kaunis ja karhea tarina. Ei mitään kirkasotsaista lässytystä vaan aidosti erilainen näkökulma. Päähenkilö on moniulotteinen ja kehittyy tarinan myötä.

Kuvissa on tomuinen ja paahtava väritys. Kokonaisuus on tehokas kuin teräase. Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen. Saamari. Sokeus on autuutta.

Suosittelen kaikille, etenkin teille jotka pidätte punajuurista ja muista kotimaan kasviksista.

Ville Tietäväinen (2011). Näkymättömät kädet. WSOY. ISBN 978-951-0-37928-8.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Suomen Kuvalehdessä on ansiokas juttu näytesivuineen
Sallan lukupäiväkirjassa

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Kerroinko että olen liittynyt lukupiiriin? Sellaiseen oikeaan live-lukupiiriin, jossa me lukijat kokoonnumme pöydän ympärille kehoinemme kaikkinemme? Jep, sellainen on perustettu tänä syksynä lähikirjastooni. Lukupiiri-blogi on ollut aika koukuttava juttu, joten luottavaisin mielin lähdin tähänkin juttuun mukaan.

Ja kivaa se on! On todella mukavaa jutella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa. Piirimme ensimmäinen kirja oli Olli Jalosen Poikakirja, jonka olin tullut lukeneeksi jo keväällä. 60-luvun koulu ja suomalainen yhteiskunta herättivät lukupiirissämme paljon keskustelua, samoin poikien sielunmaisema ja tekstin tyyli. Ollin kertojaääni jakoi mielipiteitä.

Toinen lukupiirikirjamme on Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kas tässäkin asiassa lukupiiirit ovat hedelmällisiä; tulee luettua kirjoja, joita ei itse välttämättä valitsisi. Vaikka Laulujen kansi on minusta kaunis, takakannen tekstin perusteella se deletoituisi oitis listoilta. 

Lauluja on tarina kahdesta erilaisesta naisesta, jotka löytävät yllättäen ystävyyden ja herättelevät sen myötä toisiaan traumojen kohmeesta. Läheisen ihmisen menettänyt kolmekymppinen kirjailija Veronika muuttaa pieneen kylään. Hän sulattelee tuskaansa hiljaisuudessa ja tutustuu vähitellen naapuritalossa asuvaan vanhaan Astridiin, joka elää erakon elämää menneisyytensä jähmettämänä. Kevään ja kesän myötä naiset kertovat vähän kerrassaan toisilleen elämästään. Ystävyyden avainsanoja ovat hyväksyminen ja hiljaisuus; mitään ei pakoteta esiin, mitään ei ole pakko sanoa.

Minulle tämä oli sellainen mukava ja vähän mitäänsanomaton lukukokemus, josta ei jäänyt paljoakaan käteen. Pidin vanhan ja nuoren naisen tasavertaisesta ystävyydestä teemana. Se ei totisesti ole loppuun kaluttu aihe. Kirjan tunnelma on, muutamaa nurkan takaa tulevaa jääpiikkiä lukuunottamatta, viileän rauhallinen ja tyyni. Lukija tuudittautuu kalvakoihin maisemiin ja uinuu runojen helmassa... sitten teräs vilahtaa.

Lauluja on kuin tietyn tyypin pohjoismainen elokuva: vähäeleinen, visuaalinen, valon ja ilman tunnulla leikkittelevä, pienellä porukalla ja budjetilla kuvattu. Edes dialogia ei ole kovin paljon, sillä vaikka kahden naisen keskustelut ovat kirjan ydin, niistäkin suuri osa tarjotaan jomman kumman naisen monologina. Toisinaan nuo kaksi myös puhuvat kiinnostavasti toistensa ohi, hyvin taide-elokuvamaisesti. "En ymmärtänyt miestäni." Hetki hiljaisuutta. "Haluaisin kertoa sinulle, että äitini oli kilpikonna."

Tuo oli liioittelua tietenkin, mutta olen pohjimmiltaan tosissani tässä. Lauluissa tuntui välillä ihan kuin olisi meneillään kaksi monologia, joiden vuorosanat vain satunnaisesti liittävät ne yhteen. Ehkä se oli yksin kirjan pointti: ilman yhteisen menneisyyden painolastia toisensa kohtaavat ihmiset voivat parantaa toistensa oloa ihan vain kuuntelemalla. Ei tarvitse ymmärtää, selittää, ratkaista, kommentoida...

Itse asiassa pidin rakenteesta; se oli toimiva ja johdatteli lukemaan, synnytti sitä paljon puhuttua imua, vaikkei kirjaa voi tapahtumarikkaaksi kutsua, enkä henkilöistä tai heidän traumoistaan ylettömästi innostunut. Kummankaan ongelmia en jotenkin osaa kuvitella; ne ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja itse henkilöt ovat  hankalasti tavoitettavissa. Esimerkiksi Astrid, yhdessä hetkessä hän elää tukahduttamalla muistonsa, toisessa taas väittää Veronikalle, ettei kestäisi elää ilman muistojaan. No... onhan hänellä tietysti muistoja ja muistoja. Ja voihan olla että hän vain sanoo niin Veronikalle.

Menneisyyden hän piti loitolla. Tulevaisuutta ei ollut, ja nykyhetki oli kuin autius, jossa hän oli läsnä ruumiillisesti mutta täysin vailla tunteita. Hän odotti muistot tukahdutettuina. Tukahduttaminen oli vaativaa, puuduttavaa taistelua, joka vei hänen kaikki voimansa. Hetkittäin se epäonnistui. Silloin hänet valtasivat tunteet, jotka olivat yhtä rajuja kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin saattoi ennalta aavistamatta laukaista ne, joten hänen oli edettävä varovaisesti. Jo pitkään hän oli kellunut akanvirrassa ja odottanut kärsivällisesti pohjavirtaa, joka veisi hänet mukanaan. Ja nyt, äkkiarvaamatta, vedenpinta alkoikin väreillä aavistuksenomaisesti. (s. 25)

(Ja Veronika - taas kirjailija päähenkilönä? Armoa. Voi itku, tajusin juuri että ehdotin itsekin lukupiirille kirjaa, jonka päähenkilöinä on kirjailijoita ja toimittajia. Siihen loppui legitiimi kitinä.) 

Olssonin teksti on aavistuksen itseään toistavaa muttei ihan raivostuttavuuteen asti. Olsson esimerkiksi kuvailee usein ja tarkasti mihin Veronika ja Astrid katsovat. Yhdessä vaiheessa melkein aloin laskea montako kertaa nämä kaksi ehtivät reilussa 300 sivussa a) olla hiljaa/olla vaitonaisia/vaieta tai b) katsoa taivaalle ja katsoa ulos ikkunasta. Sitten tajusin, että luultavasti juuri tuo jatkuva uloskatselu on Laulujen valoisuuden niksi. Näen kirjan maisematkin kuvina, koska Olsson syöttää niitä minulle toistuvasti Veronikan ja Astridin katseiden kautta. Nuo kaksi totisesti katsovat ihan koko ajan johonkin! Olkoon siis - epäilemättä toistolla on tarkoituksensa - mutta silti tuo katseiden seuraaminen sai tekstin välillä tuntumaan jankkaavalta.

Vakavampi rasite kirjalle on, että minusta siinä selitettiin liiaksi henkilöiden tunteita ja vielä sellaisella tavalla, johon en oikein uskonut. Luulen, että olisin päässyt tässä syvemmälle, jos minun olisi sallittu itse arvailla ja tulkita. Kun asiat puretaan valmiiksi sanoiksi, jää lukijan roolikin helposti passiivisemmaksi. Niin taisi käydä minulle; siksi Lauluja oli ihan kiva kirja, ei sen enempää.

Huoh. Olen tässä kuussa haahuillut vaikka kuinka paljon sen niin kutsutun mukavuusalueen ulkopuolella, että seuraavaksi luen jotain taatusti omalle tontilleni osuvaa.

Linda Olsson (2009, alkuperäinen 2005). Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. ISBN 978-951-20-7977-3.

Arvioita:

Irma Stenbäck Hesarissa

Sannaliina Nikula Kotiliedessä
Kirjavinkit
Leena Lumi
Karoliina Kirjavassa kammarissa
Kirsin Kirsin kirjanurkassa

Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen

Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:

[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 

Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 

Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)

Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa