 |
| Kuva: Avain |
Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.
Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.
Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.
Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.
Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.
Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.
Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.
Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:
[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla.
Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.
Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.
Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan
P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...
Kiinnostava arvio etenkin, kun tämä kirja loistaa minulla yli sadan luetun kirjan listalla kohta hyvin, hyvin ylhäällä.
VastaaPoistaRunsaudenpula ei vaivannut minua ollenkaan, sillä olenhan John Irvingin,Saul Bellowin, Ian McEwanin ja Paul Austerin kouluttama;-)
Minusta tässä kirjassa oli kaikki täydellisen kirjan elemnetit ja niinpä olen ostanut tätä joululahjaksi eniten.
En minäkään aina syty niille, joille muut roihuavat: Me olemme kaikki omien lukulatujemme hiihtäjiä!
Hauska lukea kommenttisi! Yhdysvaltojen kuvaus oli minusta yksi kirjan vahvuuksista.
VastaaPoistaVahva ja syvä kirja, tosiaan. Tässä on moneksi. Toisaalta hirveän helppolukuinen.
Huh, Leena, kirjoitin varmaan kommentistasi päätellen kielteisemmin kuin tarkoitin! Pidin tästä kovasti, vaikka se runsas onkin. Minusta hyvin harva yleisfiktiokirja kestää uudelleenlukemista... mutta tämän luultavasti ostan pokkarina joko suomeksi tai englanniksi =)
VastaaPoistaKirahvi, ilman muuta se on vahvuus :-) Mutta tässä kirjassa on tosiaan aika montakin vahvaa elementtiä. Toisin kuin Kevinissä, jossa yksi teema oli selvästi hallitseva, tässä joutuu miettimään mikä se keskeisin juttu on. (Enkä ole vieläkään ihan varma, vaikka annoin kirjan "hautua" hetken ennen kirjoitin siitä. Ehkä se on lukijakohtainen kysymys!)
Tässä tosiaan oli hyvin monta elementtiä. Luulen minäkin, että jos joku niistä tuntuu omakohtaiselta, se vie päähuomion, eikä ole lukiessa sellainen olo, että onpa tässä monta teemaa. Minä pidin kirjasta todella paljon, mutta en minäkään osaisi sanoa, mikä nyt oli se keskeisin teema, kun etenkin jälkikäteen ajatellen teemoja oli useita. Hyvin kiinnostava ja monella tavalla tärkeä kirja kyllä!
VastaaPoistaMinä en ole lukenut Shriveriä vielä ollenkaan, Poikani Kevin on kirjamessujen hankintana hyllyssä. Täytyy sanoa, että tämä kirja kyllä kiinnostaa minua aiheen puolesta oikeastaan vielä enemmän joten lukulistalle päätyy tämäkin.
VastaaPoistaJenni, samaa mieltä - tästä on moneksi :-)
VastaaPoistaTessa, tämä on tavallaan aika erilainen kuin Kevin mutta erilaisuudesta huolimatta yhtä tasokas! Toivottavasti luet, olisi kiva kuulla mitä ajattelit tästä =)
Olen aika hassu siinä, etten ole vieläkään lukenut tätä, vaikka tunnustaudun aika kovaksi Shriver-faniksi ja kirjakin minulla on ollut käännöksen ilmestymisestä saakka. Mutta koko ajan ajattelen, että tuosta hillittömän korkeasta ja mielenkiintoisesti lukupinosta tärkeimmät tulevat ovat tämä sekä Jonathan Franzenin Vapaus. Tällä hetkellä lukunopeuteni vain on käytännön syistä noin kirja viikossa.....
VastaaPoistaTulen lueskelemaan uudelleen sitten, kun oma lukukokemus on takanapäin. :)
Karoliina, tuo Franzen pitää minunkin varmaan vielä lukea =) Se on saanut niin erikoisen painavia kehuja, että ihan huimaa...
VastaaPoistaOdottelen mielenkiinnolla mitä tästä Shriverista ajattelet - yllätyn kyllä kovasti jos ei kolahda!
Mä en ole ollenkaan amerikkalaisen kirjallisuuden ystävä, eikä tämä tehnyt musta yhtään enempää amerikkalaisten fania.
VastaaPoistaMusta tämä kirja oli vähän liian heppoinen. Siis monesta asiasta olisi voinut sukeltaa syvemmälle asioiden pohdintaan. Parasta musta oli amerikkalaisesta yhteiskunnasta purnaaminen.
Tuota sun pohtimaa onni-asetelmaa en huomannut. Musta tässä (ja monessa muussa amerikkalaisessa) kirjassa on hirveän keskeinen ydinperhe-ajatus: onnellinen se, joka kohtaa vaikeudet perheen sisällä. Musta nämä kaikki kirjat aina vahvistavat tuota asetelmaa. Hirveän ahdistavaa minusta.
Kirjan nimestä päättelin, että olisi hieman erilainen teos. Oikeastaan englanninkielinen nimi kuvasi kirjaa paljon paremmin. Ja sen ajatusta. ELi hirveän iso työ pitää kaikki elämässä kasassa, ja sitten se kuitenkin päättyy.
Mari A., niinhän se tunnetusti menee, että saman kirjan voi kokea monella tavalla :-)
VastaaPoistaSe onni-teema; selitin vähän hämärästi mitä tarkoitin tuossa jutussa, katsotaan jospa vielä hämmentäisin lisää...
Ajatus tuli ensin siitä, että mietin Shepin saavan kummaa tyydytystä uhratessaan omat unelmansa ja omat mielihalunsa muiden edestä (kun taas Glynis, odottaessaan ja edellyttäessään sitä uhrausta, katsoo tärkeämmäksi oman taiteellisen työnsä). Ja Shepin sisar samaten odottaa muiden mahdollistavan hänen halujensa toteuttamisen. Kun kuvio oli jostain juolahtanut mieleeni, aloin nähdä sitä vähän kaikkien hahmojen keskinäisissä suhteissa: Flickan ja Carolin, Shepin ja hänen isänsä jne. Onko Shepillä marttyyrikompleksi - vai toteuttaako hän itseään juuri näin, tuottamalla muille turvallisuutta ja pönkittämällä siten omaa minäkuvaansa "kunnon miehenä"?
Edelleen, pysytellen siinä mitä itse luin kirjasta (ei välttämättä sama kuin se mitä Shriver on ajatellut siihen kirjoittaa :D), tuo onnen löytyminen muiden hyväksi tehdystä työstä voisi olla myös yksi tapa määritellä rakkautta. Silloin rakastaa, kun toisen tyydytys on tärkeämpää kuin oma, tai oikeammin oman tyydytyksen edellytys. Shepin isä viittaa yhdessä vaiheessa tähän teemaan, puhuessaan seurakuntalaisista, jotka haluavat näyttää hurskailta ja avuliailta ja toisista, jotka 'vain' auttavat hädässä.
Shepin rakkaudesta Glynisiin todistaa tässä mielessä enemmän koko se mennyt aika, jonka hän on mahdollistanut Glynisin taiteellisen työn kuin hänen syöpähoitojensa rahoittaminen... koska hoitojen rahoittamatta jättäminen olisi ollut mahdoton päätös tehdä. Shep on lykännyt omaa unelmaansa ja antanut samaan aikaan Glynisin toteuttaa omaansa. Ehkä Shepin aikomus lähteä siinä kirjan alussa kertookin rakkauden hiipumisesta. Shep on tajunnut, että se, mitä hän luuli jaetuksi unelmaksi, onkin vain hänen oma haaveensa. Hmm.
Kokonaisuudessaan tuo Shepin ja Glynisin kuvio mietitytti minua sellaisena kahden ihmisen ristiriitaisten unelmien, minä-kuvien ja velvoitteiden juttuna. Kuka saa olla oma itsensä avioliitossa ja millä ehdoin, kenen unelmat tulevat ensin ja miksi... Minulle se oli aika raadollinen vaikkakin kiehtova kuvaus yhdenlaisen suhteen dynamiikasta! =)
Olen samaa mieltä purnaamisesta; etenkin Jacksonin natinassa on loistokkuutta :D
Luettiin samaa asiaa vähän eri kontekstissa.
VastaaPoistaMusta se Shepin uhrautuvuus kuvastaa just sitä, miten amerikkalaisen unelman ydinperhe pysyy kasassa: kun perheen mies rahoittaa elämän kaikille (=muille perheenjäsenille) ja unohtaa omat halunsa. Ehkä kirjassa nyt oli uutta se, että nainen ei ollut se, joka uhrautui ja jätti oman uransa. Toisaalta Shepin uhraukset eivät kovinkaan paljon tuottaneet tulosta, kun Glynis ei osaa synnyttää omaa uraansa. Ja joo, siskohan nyt oli ihan luuseri-tapaus... Musta se englanninkielinen nimi siis sopi siksi hyvin, että näitä Shepin uhrauksia ei sinällään kukaan niistä toisista osannut käyttää elämänsä rakentamiseen.
Luin kyllä sinällään aika samalla tavalla kirjaa kuin sä, mutta ajattelin jotenkin yleisemmellä tasolla kuin avioliiton kuvioista asian.
Mulle tuli taas kuva, että kannattaako uhrautua toisten elämän puolesta, niin kuin Shep teki. Mulla on tosin tapana ylitulkita kirjoja, varsinkin amerikkalaisia =O Argh, ei saa yleistää, mutta tällaisia, joissa mua ei sinällään kiinnosta pohtia sitä avioliitto-kuviota. Taidan ajatella siitä aika paljon eri tavalla kuin pitäisi. Siis avioliitosta ja parisuhteesta.
Hyvä pointti tuosta uhrauksen 'kannattamisesta' - mutta toisaalta, millä mittarilla arvioidaan onnistumista? Glynis ei onnistunut siinä mielessä, että olisi saanut kuuluisuutta tai rahaa, mutta toisaalta koki loppupeleissä ehkä enemmän epäonnistuneensa sikäli, että ei ollut laittanut itseään riittävästi peliin kuin siinä ettei saavuttanut asemaa alallaan.
VastaaPoistaShep sai yhden sortin tyydytystä, toteutti tavallaan itseään, mahdollistaessaan perheensä tarpeiden täyttymisen ja toisen sortin tyydytystä oman unelmansa jahtaamisesta.
Avioliitot ja parisuhteet *grin* onneksi ei sentään taida olla mitään 'oikeaa' tapaa ajatella (siitäkään) asiasta!
Näkisin myös, että tuota teemaa - eri tapoja tavoitella onnea (miten amerikkalaista, tämä pursuit of happiness!) tai toteuttaa itseään - voi skaalata ylätasollekin, ei se välttämättä ole parisuhde- tai perhekysymys vaikka tässä kirjassa ehkä paljolti olikin.
Menee nyt tosi filosofiseksi, mutta jospa onni onkin potentiaalin realisoimista mahdollisimman hyvin; silloin kysymys kuuluu "mitä potentiaalia realisoit ja kuka siitä päättää"?
Vaikka nykyaika on individualistista ja ihannoi yksilökeskeistä ajattelua, on noin muotoiltuna mahdollista ajatella 'potentiaalia' vähän kollektiivisemminkin, jolloin perheen eteen tehty työ on yksi tapa tehdä itselleen onnea. Olettaisin kuitenkin, että onni syntyy paremmin jos pääsee valitsemaan - ja siten Flickan vanhemmat saavat ehkä vähemmän onnea kollektiivisesta panostuksestaan, koska heillä ei ole vaihtoehtoja.
Minulla tökkää siinä kohdassa, kun ihminen ei itse pääse päättämään mihin potentiaaliin panostaa. Esim. sosiaaliset normit tuntuvat välillä kippaavan aika reippaasti odotuksia niskaan tässä suhteessa =)
Lähemmäs Shriveria palatakseni, tässä kirjassa olivat kyllä vahvasti amerikkalaiset normit pinnassa; siksi minäkin niihin kiinnitin huomiota, vaikka yleensä en juuri noteeraa, vaan pystyn sopeuttamaan mentaalikartan siihen ympäristöön. Tämän kanssa en pystynyt vaan tulin vahvasti tietoiseksi omista (hyvin suomalaisista normeistani.
Ai niin: erikseen vielä kiitos ajatuksia herättävistä kommenteista, Mari A.! Sait oikein miettimään kunnolla mitä tarkoitan ja miksi... harvinaista harkintaa :D
VastaaPoistaBooksy, enhän ollut yhtään negatiivinen! Onneksi tulin tänne, sillä anteeksi, anteeksi, nauran silmät vesissä Mari A:n tekstiä...en voi tälle mitään. On se hauskaa, miten erilailla me koemme näitä asioita. Minusta Glynis oli nainen, jossa oli munaa loppuun asti. Ja eikö Flickan muka ollut persoonatapaus. Voi Mari;-)
VastaaPoistaLeena, et toki sinä ollutkaan =)
VastaaPoistaTämä kirja tosiaan pohditutti ! Minustakin on mahtavaa, että saamme ja osaamme lukea samoja kirjoja eri tavoin.
Mulle tämä antoi ajateltavaa, ja se on aina hyvä. Omat heikkoutensa tässä oli, mutta annan ne helposti anteeksi :-)! Minusta kiinnostavinta taisi olla se, miten Shriver näytti taas sen, että elämä on meillä vain kerran, ja se pitäisi osata käyttää juuri siinä hetkessä kun se on. Nyt.
VastaaPoistaLöysin tässä samalla Mari A:n mielipiteet, jotka selvästi poikkeavat valtavirrasta. Täytyypä ehdottomasti käydä lukemassa! :-)
Paula, vanha kunnon carpe diem... mutta samalla tulee se olo, että diem on enemmän huomenna kuin tänään, näillä ihmisille! Olen samaa mieltä, antaa kyllä ajattelemista, tämä kirja. Ja jännästi erilaista ajattelemista eri ihmisille. Käy ihmeessä katsomassa Marin juttu. :-)
Poista