 |
| Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-( |
Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.
Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.
Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.
Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.
Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -
Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:
"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta.
Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.
Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?
Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.
Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa
Minä luin tämän heti uutuutena, olisiko ollut vielä englanniksi. Mieleen on jäänyt tuo keijukuningas, joka toi kirjaan kauhun elementtejä. Ainakin minulle herkkähermoiselle :) Kirja oli paikoin tuskastuttavan raskaslukuinen mutta samalla jollain tapaa viehättävä. Aiemmat lukemani fantasiakirjat olivat olleet sitä perus huumoria ja örkkejä -linjaa joten oli kiinnostavaa lukea vakavaa fantasiaa.
VastaaPoistaTuskailin myös alun kanssa, uskoakseni lähinnä siksi että siinä keskityttiin niin pitkään Norrelliin joka, vaikka onkin omalla tavallaan kiinnostava tapaus, on kuitenkin melkoisen kuivakkaa seuraa.
VastaaPoistaKun Strange tuli kuvioihin, tarina sai uutta potkua ja osoittautui erittäin positiiviseksi kokemukseksi. Ja myös erilaiseksi kuin mikään mitä mun luettavakseni oli aiemmin osunut!
Minulle tämä oli klassikkomainen lukukokemus: lukeminen oli usein tuskastuttavaa tahkoamista, mutta urakan päätyttyä olin oikein tyytyväinen, että se tuli suoritettua. Kyllä kirjalla siis ansionsa oli, mutta ei tämä minunkaan makuani vastannut. Olin tosi innoissani tästä etukäteen, mutta ehkä tämä oli ensimmäinen teos, jonka perusteella tajusin, etten ole enää kovin innostunut fantasiasta tai romantiikasta jne.
VastaaPoistaPidin tästä kovasti, vaikka (muistaakseni) ainakin muutaman kymmenen sivua kirjasta olisi voinut karsia helpostikin. Vähän kuitenkin vaihtelua sinällään kiivastempoisempiin, ns. normaaleihin lukukokemuksiin.
VastaaPoistaSaimme tämän mieheni kanssa yhteisenä joululahjana joitakin vuosia sitten. Lahjan antajalle tämä oli yksi hänen elämänsä lukukokemuksista ja minäkin odotin kirjalta paljon. Mieheni luki kirjan ensin ja piti. Itse hyydyin jonnekin sinne dickensmäisyyteen. Periaatteessa pidän tämän tyylisistä kirjoista, mutta pelkään, että Jonathan Strangesta ja herra Norrelista tulee ikuisuusprojekti.
VastaaPoistaRéa, samaa mieltä tuosta vakavan fantasian asiasta; kyllä tämä on eri luokkaa kuin moni 'tyypillinen' fantasiakirja. Ajateltu ja perusteellinen... mutta jotain takkua siihen vaan tulee, kun 2000-luvun kirjailija kirjoittaa 1700-1800 -lukujen taitteen skaaloilla.
VastaaPoistaKeijukuningas oli loistava tyyppi, sellainen ADHD + kaikki-tänne-mulle-heti-nyt. Tuli mieleen pari puolituttua; äärimmäinen keskittyminen omaan minään ja omiin haluihin :D
Satu, Norrellin persoonallisuus on varmaan osasyy, mutta siinä alussa minusta muutenkin turhan pitkään lypsettiin miljöötä. Strange (joka kasvoi hienosti tarinan mittaan) oli paljon kiinnostavampi.
Karoliina, ihana kuvaus klassikkomaisesta lukukokemuksesta :-) Mutta ei tämä minusta ollut fantasiaa ihan tyypillisimmällään - tosin voi olla että en tiedä mitä tyypillinen fantasia on. Mutta verrattuna vaikka Kowalliin ja McIntyreen tämä oli kyllä tasoltaan eri luokkaa... vika vain on siinä, että vähän tulee verrattua myös Austeniin, ja siinä kisassa Clarke ottaa lukua.
(Jostain syystä - tapakomedia? aikakausi? - kriitikot ovat verranneet tätä Austeniin, eikä ole minusta ollenkaan samassa kategoriassa mitä tulee ihmisten psykologiaan.)
Jere, menen pidemmälle ja sanon että 200 sivua olisi voinut leikata, mutta se olisi pitänyt tehdä tuomalla tyyliä pari piirua modernimpaan suuntaan :-) Juonirakennelma oli minusta tyylikäs, etenkin Stephenin lopullinen kohtalo!
Katja, oltiin samaan aikaan kommenttiboksissa :-)
VastaaPoistaDickensissä on puolensa... mutta kuten tuossa vihjaisin, pidän vanhasta tekstistä enemmän aitona tavarana, vaikkapa herra Dickensin omana tuotantona, tai Gaskellin terävänä havainnointina - nykyaikaiseen fantasia-ainekseen sekoittaminen jotenkin rikkoo sen kuplan, jossa jaksaa nauttia kirjallisemman aikakauden kiemuraisemmasta tekstistä.
Mutta ainakin minulle tämä oli niitä kirjoja, joista pitää enemmän loppupuolella; luulen että ensimmäisen sadan sivun aikana olisi jäänyt kesken jo pari kertaa, ilman tuota 101 spefin helmen "velvoitetta", mutta loppupeleissä olin ihan tyytyväinen. Tarinalinjat menevät jonnekin :-)
Oih, minä rakastin tätä kirjaa! <3 Kaikessa hitaudessaan, synkkyydessään ja klassisessa brittiläisyydessään se oli minusta jotenkin ihan kummallisen ihana. :) Hypistelin omaa valkokantista kappalettani juuri viime viikolla ja ajattelin että kirja pitäisi lukea uudestaan pian!
VastaaPoistaMinäkin sytyin tälle kirjalle hitaasti, mutta sitten sitäkin enemmän: Kolmas lukuyritys (ensimmäisen ja kolmannen aloituksen välillä taisi olla ainakin pari vuotta) kuitenkin palkitsi ruhtinaallisesti :). Minä pidin siitä, miten tähän kirjaan lopulta upposi, vaikka alku tosiaan melkoista tahkoamista olikin. Hörähtelin myös paljon kuivakkaalle huumorille. Ihmeellistä, että joku tämän kirjan on jaksanut kirjoittaa, ja kaikki ne alaviitteet... Odotan kyllä mielenkiinnolla, julkaiseeko Clarke vielä muuta.
VastaaPoistaSain tämän joululahjaksi silloin ilmestymisvuotenaan. Olin toivonut tätä nimenomaista kirjaa ja luimme poikaystäväni kanssa molemmat kirjan joululoman aikana ja pidimme. En lukenut tuolloin vielä ihan hirveästi kirjoja, tyyliin muutaman per kuukausi. Muistan, että kirja oli muutenkin perin eksoottinen, kun se ilmestyi kahdella kannella. En ollut aikaisemmin huomannut vastaavaa:)
VastaaPoistaKirja on siis omissa kokoelmissani ja olen melko varma siitä, että tulen jossain vaiheessa lukemaan sen uudelleen. Tarina tuntui ensilukemalta sen verran monitahoiselta, että vanhemapana lukijana ymmärrän varmasti tarinan juonen ja monet hienoudet paremmin kuin silloin teinivuosina... :)
Sara, kiitos - "klassista brittiläisyyttä" kuvaa hyvin tuota tyylilajia. Jos luet uudestaan, bloggaa ja kerro miltä maistui uusintakierroksella :-)
VastaaPoistaTessa, peesaan täysin, kyllä siihen upposi kunnolla... kunhan pääsi riittävän pitkälle. Hauskaa etten ollut ainoa, joka joutui ottamana pariin kertaan vauhtia! Alaviitteet olivat toisaalta hauskoja, mutta toisaalta kyllä tekivät siitä lukemisesta vähän vaativaa; en näet pysty vastustamaan alaviitteitä, ne täytyy aina lukea :D
Googlasin ja ilmeisesti Clarkelta on ilmestynyt samaan miljööhön sijoittuva novellikokoelma, jossa naisilla on suurempi rooli. Se voisi olla kiinnostava; tässähän naiset olivat aika passiivisia. (Yleensä sellainen ärsyttää, mutta sopi tämän kirjan aikaan ja paikkaan.)
Sonja, luulen että tämä oli niitä ensimmäisiä romaaneja tässä lajissa, ainakin ensimmmäisiä myyntimenestyksiä. Nyttemmin pitkien helmojen aikakausille on sijoitettu jo aika monta fantasiakirjaa. (Hassu ilmiö. Saman huomasin neandertalin ihmisten kanssa, yhtäkkiä on vaikka kuinka monta vaihtoehtoishistoriaa eri ihmislajien eroista.)
Tuo kahden kannen kikka on kieltämättä toimivaa markkinointia! Tai oli ainakin ensimmäisellä kerralla :-)
Sanon samaa kuin Sarallekin, jos luet uudestaan niin kerro miltä maistui! Luulen, että toisella lukukerralla saisi varmaan erilaisia asioita irti kuin ensimmäisellä; silloin ehkä enemmän huomaa yksityiskohtia...
Minä kuuntelin tämän äänikirjana, ja se kesti 32,5 loputtoman pitkää tuntia!. Ensimmäistä kertaa lyhennetyt äänikirjat alkoivat tuntua järkevältä vaihtoehdolta. Parinsadan sivun typistys olisi todellakin tehnyt hyvää!
VastaaPoistaErityisesti lukuisien alaviitteidensä vuoksi tämä ei minusta sopinut erityisen hyvin äänikirjaksi. Kirjassa tylsät osiot (ja niitä mahtui joukkoon aika paljon) olisi ollut helpompi ohittaa. Mutta jotain kiinnostavaa tässä täytyi silti olla, kun kerran jaksoin kuunnella tämän loppuun asti.
Minulla on tämä hyllyssä yhä odottamassa vuoroaan. Missäköhän välissä tämänkin ehtisi... :D
VastaaPoistaKiva, että bloggasit tästä!
Minä muistan lukeneeni tästä suomennoksen ilmestymisen aikaan. Kuulosti kyllä alustavasti kiinnostavalta, mutta eipä ole tullut tartuttua.
VastaaPoistaSellaista "anakronistisen hyvää" historiallista viihdettä on toki paljon, mutta tunnistan kyllä tuonkin tunteen, että kirjailijan ylilyövä halu kirjoittaa "tyylijäljitelmää" vähän syö kirjalta tehoja.
Ja vaikka pidän paksuista kirjoista, en pidä paksuista tylsistä kirjoista. :)
Lukutoukka, täytyy myöntää, että äänikirjana tämä tuskin oli edukseen, vaikka kirjana tässä oli erinomaisiakin puolia :-)
VastaaPoista(Mitä ihmeessä niiden alaviitteiden kanssa tehtiin? Luettiinko ne aina siinä kohdassa, jossa viittaus on tekstissä? Kappaleen lopuksi? Sivun lopuksi? Vaikea edes hahmottaa...)
Morre, kiva, odottelen sitten (jossain välissä) sinulta juttua tästä! :D
Salla, jotenkin luulen ettei tämä olisi sinun kirjasi - ei niinkään siksi, että alkupää oli työläs tai itse olisi ollut kirja tylsä - mutta jotenkin on sellainen tunne. Tässä on kyllä samaa massiivista loistokkuutta kuin Kultaisessa kompassissa (etkös sinä tykännyt siitä?), jotenkin seepiansävyisempänä ja kuivakampana vain. Ja pidempänä. Ero on ehkä siinä, että Clarken maailma poikkeaa omastamme selvästi vähemmän kuin Pullmanin täysin fantastinen kokonaisuus. Toisaalta Pullmanilla ei ollut Clarken Regency-huumoria...
Vaikea sanoa! Selaa joskus kirjastossa :-)
Erinomainen kirja, jonka luin melkeinpä yhdeltä istumalta. Kuuluu mielestäni vaihtoehtohistorioiden parhaimmistoon. Yleensä runsaat alaviitteet häiritsevät minua, mutta tässä ja Stroudin Bartimeus-trilogiassa en muista niiden vaivanneen lainkaan.
VastaaPoistaMinä taas olen yleensäkin alaviitteiden ystävä, kun niitä tällä tavoin hauskasti käytetään tekemään kuvitteellisesta maailmasta todentuntuisempi; ihmettelin vain miten ne voi käytännössä äänikirjaan laittaa :-)
VastaaPoista