 |
| Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen |
Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.
Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).
Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.
Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.
hiljaiselo
Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla.
"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.
Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).
Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.
Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.
Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.
Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.
Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa
Tulin niin hyvälle tuulelle tästä sun arviosta että aion lukea ainakin ne ekat sivut!
VastaaPoistaTämä oli minusta katalogissa kiinnostava, ja sitten tuli kyllä kirjoittajan puolesta paha mieli, kun luin tuon Mäkelän arvostelun. Luin siihen myös vastineen, enkä tietenkään osaa sanoa kirjaa lukematta, kuka on mitenkin oikeassa, mutta mielelläni antaisin tälle mahdollisuuden. Joskus. Valmiina odottamassa on liikaa kirjoja täälläkin. :)
VastaaPoistaLuin Mäkelän arvostelun Hesarista ja ajattelin jo silloin, että pitäisi lukea tämä kirja ihan vain tarkistaakseen, millainen kirja kirvoitti moisen purkauksen. Ehkä kirjan huumori on sitten sellaista, että se joko iskee tai sitten ei. Sinun juttuasi oli kiva lukea!
VastaaPoistaOho, kuulostaapa jännältä. Ja hyväntuuliselta! Ja näiden kommenttien innoittaman pitää nyt laukaten mennä tarkistamaan tuo Mäkelän arvio!
VastaaPoista...ja näin laukkasin takaisin kommentoimaan. Mäkelän arvostelua. Oho, pitää nyt heti vetää yhteys anni.m:n blogissa vilkkaasti keskustelulle haukkumisen asiallisuudelle, ja mielestäni Mäkelä teki nyt "älä tee näin" - nappisuorituksen. Ilmeisesti kirjailija oli kertonut kirjassa myös itsestään, mutta koen silti, että Mäkelä hyökkäsi nyt kirjailijan persoonaa JA sukua JA työhistoriaa JA siinä tapahtuneita käänteitä vastaan. Karmivaa.
VastaaPoistaMiten joku kehtaa kirjoittaa tuollaista omalla nimellään ainakin joskus jollain kriteereillä sanottuna valtakunnan ykköslehteen?
Liina, kiitos!
VastaaPoistaKaroliina, en tiedä missä aamusumussa olen Hesaria maaliskuussa lukenut, kun tämä ei ole mittaria väräyttänyt ensinkään... tai ehkä on painunut alitajuntaan, ja siksi kirja näytti kirjastossa niin kutsuvalta :D
Harmi ettei sitä yleläisten vastinetta näytä löytyvän netistä (hih, voin kyllä kuvitella että on ollut äärimmäisen, suorastaan tappavan, kohtelias...
Luru, kiitos! Uskon että Painolastin tyyli on vähän makuasia. Mutta jotenkin tuosta Mäkelän kritiikistä tuli sellainen kettu pihlajanmarjoista -olo, ehkä juuri siksi että yleläisiä (ennen) turvattuine työpaikkoineen lyödään kovalla kädellä. No, itse en tiedä Mäkelästä mitään paitsi että hän Hesarin kritiikkoesittelyssä mainitsee kriitikon tehtäväksi "reippaan arvottamisen" ja kertoo olevansa "piirun verran lempeämpi kriitikko" :-)
Tessa, minusta kirja oli hilpeä. Todistaa siitä että kirjan voi lukea monella tavalla... ja jokainen lukee omista lähtökohdistaan, oli sitten virallinen kriitikko tai tavallinen tallaaja! Ehkä Mäkelä oli odottanut jotain ihan muuta ja siksi pettyi ja kävi vähän kovakätiseksi.
Heh, täysin irrationaalisesti ja epäreilusti tuo Mäkelän (minusta) pari piirua överiksi mennyt kritiikki sai minut tuntemaan oloni jossain määrin paremmaksi mitä tulee omiin häivympiin juttuihin, joista podin taas huonoa omatuntoa sen anni.m:n blogin keskustelun jälkeen. Olen ehkä känissyt kirjoista joskus pahatapaisesti, mutta toistaiseksi kirjailijan sukutausta ja entiset työpaikat ovat saaneet olla melko rauhassa :P
HäijyMpiin, ei häivympiin... huoh. Kyllä on tänään nakit sormien paikalla taas :-)
VastaaPoistaWhat Tessa said. En saattanut lukea arviota kokonaan, niin ilkeämieliseltä se tuntui. Sympatiani ovat valmiiksi Lindgrenin puolella.
VastaaPoistaMalliesimerkki siitä, miten murskatuomio voi kääntyä itseään vastaan.
Liina, harvoin näitä näkee... mutta aina silloin tällöin on kuin kritiikko unohtaisi että teostahan sitä piti mätkäistä :-/
VastaaPoistaMinä muistan lukeneeni tuon Hesarin kritiikin paperilehdestä. Muistan kiinnittäneeni huomiota tuohon henkilökohtaisuuksiin menevään tyyliin, ja luin vastineenkin lehdestä myöhemmin. Mutta - noloa tunnustaa - Lindgrenin kolumneissa on minustakin usein ollut sellainen vähän ärsyttävä snobbailun sivumaku, joten ei tämä Mäkelän kritiikki tainnut minun maailmaani romauttaa.
VastaaPoistaSinänsä Mäkelällä on tosiaan tuollainen aika subjektiivinen tyyli kirjoittaa kritiikkejä. Voisko sanoa että blogimainen, mehän täällä blogeissa olemme tyytyväisiä siitä kun saa olla subjektiivinen. Saako lehdissä?
Jos on kriitikon kanssa samaa mieltä, silloin tuollainen kritiikki tuntuu tietenkin "oikealta", mutta jos eri mieltä, niin silloinhan se tuntuu tosi väärältä.
Hmm, en ainakaan muista koskaan kiinnittäneeni mitään huomiota Lindgrenin kolumneihin; tämä oli tietääkseni ensimmäinen kosketuksensa hänen teksteihinsä. Ja on totta, että tietty perinnesivistyneistön omien arvojen itsestäänselvästi oikeina pitäminen on vahvaa, mutta jotenkin se ei minua häirinnyt. Kai se oli sellaista "rehellistä" snobbailua: selvästikään Lindgren ei muuta maailmaa tunne :-)
VastaaPoistaYlipäätään entisten privilegioiden perään haikailu on minusta jotenkin seepiansävyisesti surullista ja hupsua enemmän kuin häiritsevää (á la Mennyt maailma). Itse koin, ehkä tästä omasta lähtöasenteestani johtuen, Lindgrenin ironisoivan omaa tilaansa.
Ajattelin myös moneen otteeseen kirjan kanssa, että tämä on sellainen teos, jossa fiktiivinen kuvaus ja näennäisesti todellinen sekoittuvat. Lukijalle tulee helposti tunne, että kaikki on totta ja oikea kuva totuudesta - sitä joutuu muistuttamaan itseään, että tämä on kuitenkin kirja, ei live-lähetys ihmisen tajunnasta.
Silti minusta Mäkelän kritiikki oli turhan henkilökohtaisuuksiin menevä. Vaikka kirja on kirjoitettu näennäisesti henkilön raportiksi elämästään ja ajatuksistaan, olisi ammattikriitikon odottanut pitäytyvän kritiikissään sanavalinnoissa, jotka kohdistavat arvostelun selkeämmin teokseen. "Kirjoittajan narsismi" ei ole sama kuin vaikkapa "kirjasta syntyvä narsismin vaikutelma".
Pitkä kommentti tulee, mutta lisäänpä vielä: blogien kirja-arviot ovat tosiaan leimallisesti subjektiivisia lukukokemuksia. Toki sitä ovat viime kädessä lehtikritiikitkin, mutta käsittääkseni lehtikriitikkojen arvokkaampaa statusta (jopa suurempaa oikeutta) kirjoittaa kirjoista on perusteltu ammattimaisuudella. Lehtikritiikin siis odottaa noudattelevan tiettyä tyyliä.
Varmasti räväköitä arvioita on hauskempi lukea. Käy silti mielessä, että yleistyessään vahvasti subjektiivinen kritiikki lehdissä legitimoi entistä enemmän tätä harrastajakritiikin kenttää. Jos lehtikriitikko puuskahtelee miten sattuu, ts. ei osoita ammattimaisuutta teksteillään, miksi hänen mielipiteensä olisi arvokkaampi kuin jonkun muun? Toki suuri lukijakunta antaa vaikutusvaltaa - mutta antaako se enää oikeutettua valtaa?
Hih, olet kyllä oikeassa tuossa loppukaneetissasi! Näinhän se menee: kaikki, jotka ovat samaa mieltä minun kanssani, ovat todennäköisesti oikeassa :D
Mä muistan jonkun Mäkelän kirjoittaman kritiikin Heikki Turusen uusimmasta (vai oisko ollut toiseksi uusimmasta) kirjasta. Vaikka itse olenkin Turus-fani, niin silti sellainen lievä kotiinpäin vetämisen tuntu arviossa vähän ärsytti ja huvitti. Mäkelähän asuu nykyään jossain Joensuun lähellä.
VastaaPoistaMutta enpäs osaa sanoa millä perusteella Hesari on Mäkelän kriitikokseen nostanut tai päästänyt.