 |
| Kuva/kansi: Bazar/Laura Rahinantti |
Olen jo pitkään epäillyt, että jossain päin Ruotsia sijaitsee salainen dekkarikoulu, jossa koulitaan kirjoittamaan juuri tällaista: viihdyttävää, pikkuisen hauskaa muttei kumminkaan liian löysää rikoskirjallisuutta. Rosmaninkin kirja on esikoinen, mutta siinä on kaikki sujuvan nykydekkarin ainekset kasassa.
Karin Adler, göteborgilainen rikostutkija, takkuilee suhteessaan avokki-Göraniin. Ammattirintamallakin riittää haasteita, sillä autiolta majakkasaarelta löytyy kellariin muurattu ruumis. Kuka on haudattu seinän taakse - ja elävänä vai kuolleena? Merihenkinen mysteeri sopii veneilevälle Karinille kuin luonnostaan; hän pureutuu saariston historiaan ja ihmisiin ruotsalaisesti rupatellen ja tuttavuutta tehden. Töykeä kielipoliisi työkaverinakaan ei edistystä estä.
Nykypäivän rinnalla kuljetetaan myös majakkamestarin tyttären tarinaa 1960-luvulta. Lukija pääsee näin seuraamaan sekä rikoksen historiallista taustaa että nykypäivään ulottuvia lonkeroita. Ajasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen hyppivä rakenne oli, jos rehellisesti sanon, minulle vähän sekava. Syynä voi olla sekin, että luin tätä kirjaa aika pätkittäin, palasen siellä ja toisen täällä.
Myös loppuratkaisu oli vähän erilainen kuin olisin itse tilaustyönä toivonut. Vähän kaukaa haettua - ja toiminnallinen melodramatiikka tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Taidan olla vanhan koulukunnan kasvatteja dekkariasioissa; en välttämättä kaipaisi ihmiskeskeisiin arvoituksiin takaa-ajokohtauksia. Ja ihmiskeskeisyttää Rosman on tässä hakenut. Keskeisiä naisia kuvataan oivaltavasti muttei liiaksi alleviivaillen. Ärtyisyys arjen pienistä asioista ainakin on vastaansanomattoman tuttua:
"Minä voin auttaa. Mitä me tarvitaan? Mitä kävisin hakemassa?" Aivan kuin olisi ollut kaupassa pikku kakaran kanssa. Hetken ajan Karin mietti, pyytäisikö hän Görania valitsemaan jotakin iltaruoaksi sopivaa, mutta tajusi sitten ettei jaksaisi käydä keskustelemaan asiasta kaupassa. Oli helpompaa keksiä ruokalaji itse kuin saada Göranilta muuta vastausta kuin että tämä halusi "jotakin hyvää". (s.19)Jep, tunnistan tuon. Pirkan mitä tänään syötäisiin on jo pitkään ollut ykkösinhokkini mainoslauseiden joukossa. (Haluaisin mieluummin itsekin kysyä, sen sijaan että aina mietin vastausta!) Näin pienestä on samaistuminen joskus kiinni. Kariniin muodostui heti alussa selkeä side tuon hänen turhautuneen ajatuksensa myötä. Pidin myös vahvimmasta sivuhenkilöstä Sarasta, joka tempoilee työuupumuksesta toipumisensa kanssa.
Jennin blogissa käytiin juuri kiinnostavaa keskustelua lukemisen motiiveista. Penjamin nosti esiin samaistumisen ja toiseuden kohtaamisen erilaisuuden lukemisen tavoitteina; kohtaako sellaisessa mitään vierasta, johon on helppo samaistua? Hyvä huomio ja miettimisen arvoinen kysymys, jota en vielä osaa purkaa loppun asti. Tähän kirjaan samaistumista ja toiseuden kohtaamista peilatessa mietin, että dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla kysymys kummastakaan; hyvä dekkari voi olla älypeliäkin, tai puhdasta iloittelua. Rosmanin romaanin kohdalla sanoisin, että kirjaa on kirjoitettu nimenomaan samaistumista ajatellen. Älypelin ainekset on perusteellisesti upotettu ihmisten ja tapahtumien kuvauksen alle, huumori on sivuroolissa, eikä vieraaseen (lähtökohtaisesti siis pahaan) paneuduta kuten esimerkiksi Joensuun dekkareissa.
Enpä tiedä. Nyt kun luen uudelleen mitä tuohon kirjoitin, pelkään että tuli vedettyä liian suoria viivoja kokonaiskuvan mutkikkuuden huomioiden. Menköön nyt kuitenkin, syvempää analyysia ei tästä dekkarista irtoa! Rikoksesta kertova kirja ei aina eskapismia, mutta minusta Majakkamestarin tytär on ensisijaisesti juuri karkukirjallisuudeksi tarkoitettua. Sellaisena vietänpä-tovin-saaristosta-sukuhistorian-ja-ruumiiden-parissa -viihteenä minä ainakin tätä luin.
Itse kirjaan palatakseni: Majakkamestarin tyttären vahvuudeksi nousi minusta tarkalla silmällä toteutettu ihmiskuvaus, etenkin naisten kohdalla, ja vahva merellinen miljöö. Hassua, juuri lukemassani Verkossa meren ja rannikkoelämän käsittely tuntui lähinnä etäännyttävältä - luulin aistivani siinä jotenkin symbolisen sivumaun - mutta tässä dekkarissa meri ja ranta ovat selvästi elävien ihmisten elinympäristöä ja siksi maistuvat aidoilta.
Sopivasti suolanhajuinen tarina siis, myös järvimaisemien kasvateille. Olen iloinen, että satuin tämän kirjastossa blogijuttujen perusteella tunnistamaan. Varmaan luen myös seuraavan Rosmanilta suomennettavan kirjan; sellainen on kuulema odotettavissa ensi vuonna, ja päähenkilönä on jälleen Karin. Lisää merihenkisiä pakomatkoja tiedossa?
Ann Rosman (2011). Majakkamestarin tytär. Bazar. Suomentanut Anu Koivunen. ISBN 978-952-5637-01-4.
Arvioita:
Markus Ånäs Kauppalehdessä
Armi Suojanen Helsingin Uutisissa
Pentti Pesä Savon Sanomissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Leena Lumi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Linnea Kujerruksia-blogissa
Ajatus ruotsalaisesta dekkarikoulusta toi hymyn huulilleni. Niin se taitaa olla! Minä en Maria Langin jälkeen ole lukenut kuin yhden ainoan ruotsalaisdekkarin, Camilla Läckbergin uusimman ja ehkä siksi poden jonkinlaista uutuudenviehätystä sinänsä kulunutta genreä kohtaan. Tämänkin voisin joskus lukea. Ainakin sitten, kun kaipaan viihdykettä.
VastaaPoistaSinun ja Jennin blogeissa ollut keskustelu on ollut kiinnostavaa. Olin viikonlopun Savossa (toki netti toimii sielläkin, mutta omassa lapsuudenkodissani ja lasteni mummolassa on eri meininki), mutta koetan lähipäivien aikana ehtiä mukaan vaikka hieman jälkijunassakin.
Hih, minä taas olen miettinyt että nappaan Läckbergin jos sattuu vastaan tulemaan :-)
VastaaPoista(Ja tervetuloa vain, vaikka vähän myöhemminkin. Toivottavasti teillä oli ihana mummolaviikonloppu!)
Minäkin hihittelin dekkarikoululle, pakko siellä on sellainen olla!
VastaaPoistaIhan totta, tämä oli sellaista dekkarieskapismia parhaimmillaan. Parempi pakomatka kuin toimintaelokuvalla tämä. Kiva kun luit ja kirjoitit!
*grin* ainoa mahdollinen selitys ;-)
VastaaPoista