 |
| Kuva/päällys: WSOY/Tuula Mäkiä |
Heleen on vähän alle viidenkymmenen, aikuistuneen pojan ja 13-vuotiaan Lizzien äiti. Heleen pyörittää miehensä kanssa perheyritystä. Poika pyöräilee Australiassa ja polkee ilmeisesti tandem-tyyliin ihanan nuoren naisen kanssa. Heleeniäkin kuumottaa - mutta ainoastaan aaltoina. Muu hehku on hukassa.
Mikä pahinta, etäiseen äitiin iskee aivoverenkierron häiriö. Itsenäisestä, oopperakäyntejä ja bingoiltoja harrastaneesta naisesta tulee jotain muuta: jotain mikä tarttuu Heleeniin kuin menneisyydestä noussut laahusankkuri. Käsittämättömäksi käynyt äiti vetää Heleenin afasian, kakkaleikkien ja hoitotahtojen syvenevään kurimukseen. Jo ammoin pinnan alle painetut lapsuuden muistot pyrkivät valoon.
Punahilkka oli mieleenpainuva kuuntelukokemus. Muutin käsitystäni kirjan tunnelmasta ainakin kolmeen kertaan enkä vieläkään ole ihan varma mihin päädyin. Ensimmäisen levyn verran tämä tuntui enimmäkseen mustalta komedialta. Dementia on varmasti yksi harmaantuvien länsimaiden suurimpia pelkoja. Tarvitsemme totta vie jokaisen huumorinrippusen, jonka aiheesta suinkin saa irti. Vähitellen tarinaan hiipi vielä synkempiä sävyjä. Dorrestein vihjailee ovelasti kaikenlaisesta mitä vielä on tulossa, ja Heleenin käytös alkaa olla pelottavaa. Ehkä tämä onkin enemmän ahdistava kuin hauska, aloin miettiä. Loppupuolella melkein muutin mieleni. Tai muutin ja en.
Aikamme ei ole vanhuksille. Vanheneminen, luopuminen ja hidastuminen ovat pahimmat synnit, joihin 2000-luvun homo extremis voi syyllistyä. Vaikka ajatus keski-ikäisyydestä ei ahdista, en mielelläni mieti vaikkapa vuotta 2040. Mitähän omaan arkeeni mahtaa silloin kuulua? Köpittelenkö päälle kasikymppisenä katsastamaan vastavalmistunutta Sagrada Familiaa Neitien kanssa (kuten kerran sovimme)... vai muovailenko ulosteveistoksia ajankulukseni jossain ruuhkaisessa hoitolassa?
Tämä on oudosti neitseellistä maaperää minulle: kaikki suoraan ylenevässä polvessa ovat kuolleet sellaisella tahdilla, etten ole höperyyteen päässyt perehtymään. Isomummo meni 84-vuotiaana, isoäiti 71 vuoden kypsässä iässä, äiti menehtyi jo alle kuusikymppisenä. Jos kyseessä olisi suora jatkumo, olisin kai itse heittänyt lusikan nurkkaan jo vuosi pari sitten.
Alitajuntani on selvästi päättänyt, että liian pitkä ikä ei tule olemaan ongelma; ennen tätä kirjaa en ole näet kertaakaan oikein tosissani miettinyt, mitä tarkoittaisi vanhuus dementoituneena. Ei ollut kiva miettiä sitä nytkään. Heleenin menopaussiongelmat ovat minun silmissäni sivuseikka hänen äitisuhteensa rinnalla.
Mustaa huumoria olisi saanut läiskiä vielä runsaammalla kädellä. Hyvä kirja, hauska kirja, kamala kirja. Kieli on ilmeikästä ja purevaa ainakin kuunneltuna.
En enää muista mistä blogista tästä ensimmäisen kerran luin. Olisiko ollut Tarinauttisen hämäristä hetkistä? Lukulistalle kirja ei sillä kertaa päässyt, mutta sattumoisin bongasin sen myöhemmin äänikirjojen hyllyssä ja päätin kokeilla. Paperinen perinneversio olisi saattanut toimia paremmin. Epäilen, että osa ahdistuksesta syntyi Sinikkaa Sokan hyvästä luennasta: hänen Heleeninsä oli kammottavan, uskottavan inhimillinen.
Kenelle tätä suosittaisin? Jaa-a. Jos olet liian nuori, et ehkä pysty eläytymään ollenkaan ja tympäännyt. Jos olet liian vanha, saat pahoja unia. Rohkeille sieluille kokeiluun siis - ja mieslukijoille? Suojaisivatko kulttuuriimme sisäänrakennetut oletukset hoivarooleista liialta ahdistukselta?
(Ai niin, piti vielä lisätä: seksielämää ei nimestä huolimatta tässä kirjassa koeta. Ollenkaan.)
Renate Dorrestein (2011). Pojallani on seksielämä ja minä luen ädille Punahilkkaa. WSOY. Äänikirja. Suomentanut Titia Shuurman. Lukija Sinikka Sokka. ISBN 978-951-0-37915-8.
Arvioita:
Nina Paavolainen Hesarissa
Kirjavinkeissä
Itse ilmeisesti kuuluisin siihen lukijakastiin, joka tähän voisi jollaina tasolla samaistua (keski-ikäinen, murrosiässä oleva poika, äiti, vielä hyvässä kunnossa, muttei koskaan tiedä...) mutta luulen, että kirja ei ole kuitenkaan minulle (kuvailujesi perusteella), en kaipaa ahdistusta elämääni tästä asiasta juuri nyt.
VastaaPoistaEn tiedä oletko lukenut Tuula-Liina Variksen "Muotokuvamaalarin tytärtä", jossa Pieni mummosarja taas minuun osui ja upposi.
olipas jotenkin pysäyttävä arvio. kiitos - ja tämä varmaan vastaa myös pohdintaasi siitä, voiko kirjabloggaaja puhua myös omasta elämästään. en usko, että ilman henkilökohtaista otettasi tämä olisi ollut yhtä pysäyttävä.
VastaaPoistatiedätkö, minäkin pelkään dementiaa (omaani ja läheisten) ihan kauheasti jo nyt - paappani kärsi viimeiset vuotensa alzheimerista eikä se ollut lainkaan kaunista katsottavaa. lopulta parasta oli ehkä se, kuinka mummoni uskalsi päästää irti.
ja nyt kun sen sanoin, voin varmaan tunnustaa, että olen melko varmasti liian pelkuri lukemaan tätä.
Minä luin tämän kirjan pari vuotta sitten ja muistan pitäneeni. Huumori on mustaa, mutta ei liian ja jotenkin koko kirja oli sopivasti kaoottinen. En ehkä ole ihan kohderyhmää, mutta kirja oli virkistävä tuttavuus joka tapauksessa.
VastaaPoistaTörmäsin tähän kirjaan kesällä etsiskellessäni hollantilaista kirjallisuutta, ja laitoin kirjan jo silloin korvan taakse mahdollisesti mielenkiintoisena lukukokemuksena.
VastaaPoistaNyt sait kirjan kuulostamaan vielä tuplasti kiinnostavammalta. Kuulostaa - jos ei nautittavalta - ainakin ajatuksia herättävältä ja erilaiselta kirjalta.
Jaana, en tiedä onko tämä kaikille ahdistava; itse asiassa yllätyin siitä, että minusta tuntui niinkin rankalta. Dorrestein näkee komiikan ahdingossa; kumma kyllä minä (joka yleensä olen taipuvainen näkemään asioiden hassun puolen ja kaipaan sitä synkistelevissä kirjoissa) näin tässä komiikassa enimmäkseen ahdinkoa.
VastaaPoistaLiina, tämän lukukokemuksesta olisi ollut vaikea sanoa mitään ymmärrettävää ilman henkilökohtaista kontekstia, joten olet varmaan oikeassa: vastaan itse omaan kysymykseeni :-) Tyypillistä!
Luopuminen ja vanhuus voi olla kaunistakin... mutta kovasti pitäisi vielä tästä kypsyä, että dementiassa näkisi kauneutta. :-/
Maija, hyvä että tuli sanomaan sen! Vaikka naureskelin välillä ääneen, kirjan kokonaiskuvasta tuli ehkä synkempi kuin se itsessään olisi ansainnut, siksi että se sai minut silmikkäin vaikean ja vältellyn aiheen kanssa. Luulen, että tästä kirjasta on moneksi.
Liisa, loistava tiivistelmä. Ajatuksia herättävä ja kiinnostava. Ja myös hauska, se on pakko toistaa jottei synkistelyni antaisi väärää käsitystä :-)
Minä olen myös pannut tämän kirjan monta kertaa merkille kirjastossa ja kaupassa, ihan nimen vuoksi. Hienon arviosi kautta kiinnostuin nyt lukemaan tämän ja taidan napata mukaani ensi kerralla. Kiitos!:)
VastaaPoistaOn tosiaan aika mieleenpainuva ja hauskan kuuloinen nimi :) Nimen perusteella voisi kuvitella että kyseessä on viihdekirja, mutta ilmeisesti syvyyttä ja moniulotteisuutta löytyy tarpeeksi ja kirja onkin jotain ihan muuta... Täytyy napata mukaan mikäli tulee kirjastossa vastaan!
VastaaPoistaMä en tykännyt tästä yhtään. Aihe ja suosio saivat aikoinaan lukemaan, mutta minusta tämä ei toiminut kirjana, tarinana. Ehkä ajankohta oli väärä, mutta kerronta tökki minua pahemman kerran. Kiitos silti pohdinnoistasi. Minun molemmat mummoni ovat dementoituneet suhteellisen nuorina, että sellaiset geenit...
VastaaPoistaYritin päivällä kännykästä kommentoida, mutta se oli vissiin liian vaikeaa, haihtuneet ovat kommentit...
VastaaPoistaSanna, kiva nähdä sitten mitä mieltä olet :-)
Villasukka, tästä on minusta moneksi, riippuu vamaan paljon omista fiiliksistä miltä tämä tuntuu. Ihan kepeänä viihteenä en onnistu tätä näkemään...
anni.m, ihanaa kun tuli sanomaan tuon :D Yleensä vain kaikki samaa mieltä olevat kommentoivat, ja kuva kirjasta jää yksipuoliseksi. Ja olen muuten sataprosenttisen samaa mieltä tuosta tarinapuolesta; tässä ei ollut juonta kuin nimeksi, eikä tapahtumissa ollut sellaista etenemisen meininkiä.
(Siihen nähden on kummallista, että minä, ikuinen juonivahti, onnistuin vaikuttumaan tästä... yleensä en siedä seisovia tarinoita ensinkään. Ehkä syy on Sinikka Sokan, jonka luenta oli taas kerran erinomaista.)
tuo aihe on minulta tosiaan tutkimatta, että voisiko joku toimia paremmin äänikirjana kuin luettuna. silloin kun luin en kyllä todella voinut ymmärtää millaisen suosion tämä oli kotimaassaan saanut... nimi tosin ainakin jää mieleen :)
VastaaPoista