torstai 2. helmikuuta 2012

Poimisin heliät hiekat

Larin Paraske (Albert Edelfelt, 1893), Museovirasto

Reilu varoitus! Edessäsi on pitkät pätkät tarinointia vanhasta kirjasta... ja pari spoilerintapaista.

Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat on 101 naisten kirjan lukulistallani. Juonikas akka kun olen, houkuttelin kirjastomme lukupiirin ottamaan sen ohjelmaansa - kaksi kärpästä ja niin pois päin.

Kun ehdotin kirjaa luettavaksi, en tiennyt siitä juuri muuta kuin nimen, kirjailijan ja sen, että tämä on ollut äiti-vainajani lempikirjoja. Jo takakansi riitti kertomaan miksi: Hiekat on tarina Larin Paraskesta, inkeriläisestä runonlaulajasta. Äitini piti perinteisistä suomalaisista runoista ja kirjoitti itsekin kalevalaista käyttörunoutta kun tarvetta ilmeni.

Itse en suosittelusta huolimatta lukioiässä innostunut kirjaa tarkemmin tutkimaan, sointuva nimi vain jäi päähän. Mahdollisesti hyvä, että jäi silloin väliin; en tiedä olisinko tykännyt, ainakaan en olisi pitänyt arvossa samoja seikkoja kuin nyt.

Tätä juttua ensin kirjoittaessani jännäsin melkoisesti miten minun lukupiirissä kävisi; epäilin että tulee tuulta tupaan kun enimmäkseen pohjalaiset lukupiirikamuni ovat tätä varsin karjalaista tarinaa tapaelleet... Hih, no sitä(kin) varten lukupiireihin tullaan, että luettaisiin jotain muutakin kuin sitä ominta kirjallisuutta. Onneksi lukupiiriläiset enimmäkseen katsoivat kirjan palkinneen lukemisen vaivat.

Oma kokemukseni oli positiviinen pienin varauksin. Koska Kaipainen on perustanut tarinansa paljolti Parasken todellisiin elämänvaiheisiin, draamaa on ollut pakko rakentaa rajatuissa puitteissa. Rakenne tuntuu vähän suhteettomalta. Yksi iltapuhde säveltäjätähden kanssa saa yhtä paljon tilaa kuin seurustelu tulevan aviomiehen kanssa. Kokonaisen elämän sisällyttäminen yhteen kirjaan toki johtaa väkisinkin vaikeisiin ratkaisuihin. Kirjailija joutuu miettimään mitä tarinalla haluaa sanoa, lukija joutuu miettimään mitä haluaa ajatella.

Toinen pieni varaus on tyylillinen. Kaipaisen lause juoksee runsaana ja hersyilevänä, proosanakin vähän runonlaulantaa tavoitellen, kuitenkin arkisena. Toisaalta pidin tyylistä - ja se istui aiheeseensa - mutta rikas kieli myös vaatii paljon lukijalta. Tätä ei lue yhdellä silmällä. Ja Parasken luomisvoimaisuutta korostavissa kohdissa teksti käväisee paatoksen rajoilla.

Murteen käytön ja ilmaisuvoiman puolesta Kaipaista voisi verrata Sirpa Kähköseen, mutta Kähkösen teksti on jotenkin ilmavampaa ja helpompaakin, ainakin jos tähän ainokaiseen Kaipaiseeni vertaan. Osasyy voi olla vieraiden murresanojen paljous. Hanskaan varmaan 40-luvun Kuopion seudun sanaston paremmin kuin 1800-luvun syvän Karjalan puheenparren.

Ai että pulmavirret ovat häälauluja? Okei.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen pienistä varauksista huolimattta: niitä kirjoja, jotka saavat pään surisemaan ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kirja kuin kuvastin, tai kuvaijainen kenties. Otankin lukunäytteeksi pätkän, joka kuvastaa yhtä Hiekoista kintereilleni kieppumaan jäänyttä teemaa, ns. vaimon osaa:
[--] Hän ei edes halunnut itse katsoa miten elämä oli hänet kuluttanut ja vanuttanut, pullisti nytkin mahan kuin hiirtä nielevän käärmeen, ja kädet poimivat kyljiltä ja rintojen alta rypyt ja lotkuvat nahat, vetivät nei kainaloiden alle kuin vaatteen. Siinä hän seisoi paljaat varpaat ristissä palellen eikä tiennyt minne olisi itsensä piilottanut. 
- Luitani niin juilii, Kaurila parka sanoi sydäntäsärkevästi. 
- Vuotahan kotvanen, niin asentoasi kohennan. - Selin mieheensä Paraske päästeli juhlavaatteet ja ilmeensä, tuli Kaurilan luo arkiröntteissään ja hymyä suupieliinsä ripustaen kuin märkiä pyykkejä pakkaseen. Tulihan se siihen, hymy, asettui ja oli, kun aikansa naamaa väänteli. (s. 109) 
Jos Hiekat ei niin vahvasti korostaisi Parasken runonlaulantaa ja hänen kulttuurihistoriallisia yhteyksiään ajan merkkihenkilöihin, voisi tämän lukea myös sydäntäraastavana naisen tarinana. Mies on veltto luuseri, lapsia on tupa täynnä, jonkun on pakko raataa ruokarahat kokoon, hoitaa anoppia ja kaupan päälle pitää vielä hellitellä äijää. Huoh. Tänä päivänä ja tässä maassa tuollaiseen tilaan ja tilanteeseen pitää (luulisin) ihan itse hankkiutua, ennen se saatiin syntymässä. Ja samalla konstilla pääsee samaan ahdinkoon toki tänäänkin jos ei hoksaa syntyä oikeille karttakoordinaateille. Rintaliivien polttaminen on niin kuuskytlukua... mutta voisihan tässä vaikka liittyä Naisten pankkiin. Panen harkintaan.

Heh, ehkäpä Kaipaisen tekstissä näkyy paitsi kirjan aihe myös sen kirjoittamisen ajankohta. Suomi 1979 on sekin ollut vielä ihan muuta kuin Suomi 2012. Tässä onkin kahden tason aikamatkailua. Parasken päivinä kuoltiin nälkään, eikä siitä niin kauan ole, ja 70-luvulla siitä kirjoitettiin tähän tapaan, seksuaalisuutta vain ohimennen kosketellen, taiteilijain sielunyhteyttä painottaen... 2000-luvulla kun Kettu kirjoittaa Kätilössä toisenlaisista kovista ajoista, kirjaa hallitsevat ahnas ja määrätietoinen rakkaus, seksuaalisuus ja raakuuskin. Kaipainen tuo hienovaraisesti esiin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Paraske häädetään mökistään parinsadan markan verorästin tähden; hänen laulujaan kirjannut pappismies saa kiitokseksi 1500 markan palkkion. Tasan eivät käy onnen lahjat. Yksi nauttii herkuista, toinen kiskoo niitä jaalassa paukkupakkasessa kolikon tienatakseen.

Parasken ankeiden olojen valona hohtaa hänen lannistumaton sisunsa ja myönteisyytensä. Positiivisuuskonsultit jäävät kyllä kakkoseksi tämän maaorjan tyttären rinnalla. Elämä on, ei auta kitistä, lauletaan mieluummin! Tekeminen on voimaa, ahkeruus on lohtu, mitä vain voi saada aikaan. Hiekkojen jäljiltä en varmaan kehtaa muutamaan päivään vinkua äärimmäisen säälittävistä pikkuongelmistani, joista suurimpaan osaan on syynä puhdas saamattomuus. Nih. Unohtakaa amerikkalaiset henkisen kasvun oppaat. Lukekaa Hiekat!

Muitakin ajatuksia kirja herätti, mutta yritän karsia ja valitsen joukosta vielä päällimmäisen jaettavaksi. Se on tämä: historiaa tulee luettua kapeasti. Tällaista asemaltaan aika tavallisen taapertajan elämänkertaa ei lue ikinä. Koska sitä ei kirjoitetakaan. Hih, Hiekoista tajusin, että olen varmaan kymmenessä kirjassa (esimerkiksi täällä ja täällä) sivunnut kansanrunojen kerääjiä ... enkä ole uhrannut ajatuksen poikastakaan runonlaulajille. Kansa, joka runouden tuottaa, on luultavasti ollut suurelle osalla 1800-luvun sivistyneistöä melkoisen abstrakti käsite. Teoriassa jaloa mutta parhaimmillaan vähän etäämpää ihailtuna.

Ja näinhän se menee. Eipä Paraskekaan romaaneissa seikkailisi, ellei olisi päässyt aikansa julkkisten piiriin. Moni on laulanut ja jäänyt kuulematta. Hiekoissa vilahtelevat mm. Edelfelt ja Sibelius sekä komea joukkio Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkkimiehiä. Hiekat siis jysäytti (taas kerran) tajuntaan historian luodun luonteen. Historia on kertomus ja sillä on kertojansa. Suurin osa meistä jää rivien väliin.

Anu Kaipainen (1989, alkuperäinen 1979). Poimisin heliät hiekat. Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. WSOY. ISBN 951-0-15525-X.

Nettiarvoita en äkkipäätä löytänyt - jos tiedät linkin, vinkkaa!

Ai niin, vielä pieni p.s. kuriositeettien ystäville.

Pareskesta lukiessani ajauduin tutkimana wikipedian tietoja myös kalevalaisesta runomitasta, ja törmäsin väitteeseen, jonka mukaan R. A. Heinleinin Time Enough for Love -romaanin yhteen jaksoon on kätketty kalevalaista runomittaa. Se huvitti, Timen kun luin ensimmäisen kerran lukioaikoina - siis silloin kun äitini olisi halunnut minun lukevan Hiekkoja! Väite kuulosti aika hullulta muttei täysin mahdottomalta, sillä yhdessä toisessa Heinleinin kirjassa on hyödynnetty Suomi- ja suomitietoutta. Kaivoin Timen hyllystä ja kas vain, onhan siinä yhden osan alussa jotain etäisesti Kalevalan makuista!

Mutta ei. Wikipedian jatkoravistelulla selviää, että Heinleinin inspiraatio on peräisin Hiawathasta, jonka runomitta on kyllä kalevalaista - saksankielisen käännöksen kautta. Näin päätyy paimenen pedonkarkotuslaulu malliksi kaukaisten galaksien kuvauksille!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia

Kirjabloggaajien sisar- ja veljeskunta organisoi taannoin oman Blogistanian Finlandia-kisansa. Loistavan tapahtuman jälkipuinneissa huomattiin, että käännöskirjallisuudestakin sietäisi nostaa hyväksi havaittua parhaimmistoa esille. Perustettiin siis Globalia, jonka tarkempia sääntöjä voi käydä lurkkimassa kisaa isännöivän Karoliinan blogista täältä.

Emmin jonkin aikaa osallistumistani, sillä epäilin oliko suomennoksia tullut luettua tarpeeksi. Mutta eikö mitä, kun perkasin vuonna 2011 ja 2012 (tähän mennessä) luetut kirjat, löytyi peräti 15 sääntöihin sopivaa ehdokasta. Paljon - mutta säälittävän vähän verrattuna suomalaisiin uutuuksiin, joita pähkäilen BF-kisan listaani varten.

Omaan Globalia-kaartiini ei siis tullut hirveää tunkua. Tyydyn ehdottamaan maksimaalisen kuuden asemesta vain neljää mielestäni erityisen huomion arvoista kirjaa, jotka kestäisivät kaikki toisenkin lukukerran:

China Miévillen Toiset on kiehtova kirja ja hieno esimerkki siitä, että fantastinen voi olla myös älyllisesti ja kirjallisesti kiehtovaa. Tämän kirjan muisto ei ole himmennyt piiruakaan. Toiset on niitä kirjoja, joita arvostaa taustapeilistä katsoen vielä enemmän kuin heti sen luettuaan. Miéville on sanonut mielestäni jotain perustuvanlaatuista siitä, miten todellisuus rakentuu - ja onnistunut tekemään sen jännärimuodossa. Mahtavaa että tällaista kovemman luokan spefiä saa suomeksi.

Lionel Shriverin Jonnekin pois on moniulotteinen ja mieleenpainuva romaani, joskaan ei kevyintä mahdollista viihdettä... Shriver on pakannut samoihin kansiin useita vahvoja teemoja ja onnistui mielestäni kantamaan ne kaikki kotipesälle asti. Taidokas ja haastavakin kirja. Shriver onnistuu siinä missä harva, saamaan minut kiinnostumaan perheistä ja avioliitoista ihan normiympäristöissä.

Sarah Watersin Vieras kartanossa saa kunnian edustaa hienoja lukuromaaneja listallani; tiedättehän, sellaisia, jotka ovat viihdyttäviä olematta onttoja tai yksinkertaisia. Vaikka lukemisesta on vain muutama päivä, aavistelen että Vieras jää mieleen; sillä on annettavaa.

Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka pokkaa paikkansa osittain edellisenkin osan ansioilla, mutta mitäs siitä? Molemmat osat ovat oikeastaan (melkein) novellikokoelmia... Noituri-tarinoiden parissa kyllä kannattaa aloittaa Viimeisestä toivomuksesta, mutta se kun ilmestyi jo 2010 eikä siksi ole kilpailussa mukana. Noitureissa on fantasiaseikkailun vetovoimaa, mukavasti vinoa huumoria ja runsaasti löydettävää. Ja lohikäärmeitä.

Ei kun Globalia-tuloksia jännittämään!

EDIT: Tulokset ovat nyt selvillä: Vieras kartanossa voitti ja Jonnekin pois tuli toiseksi (jee!), joten valtavirtavalintani osoittavat ilmeisen hyvää makua! Koko listaa voi käydä tutkimassa täällä.
EDIT2: Lisäsin linkin Kohtalon miekasta kertovaan juttuun.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Tammikuun tuiskuja

Huomaatteko? Valo tulee kynttilälyhdyn ulkopuolelta. Edistystä.
Huh mikä kuukausi. Mutta onneksi valoa alkaa jo olla enemmän. Ja lunta. Lukemaankin olen ehtinyt, vaikka blogissa on ollut hiljaista; innostuin uusintakierrokselle Game of Thronesin kanssa ja luin sitten (krhöm) vahingossa uudestaan suurimman osan lopuistakin... kaikki on HBOn syytä.

Ei George R. R. Martin koko kuukautta vienyt. Oli pari muutakin vanhaa tuttua. Yllättävän paljon näytän lukeneen kirjoja toiseen tai kolmanteen kertaan. Ehkä tuttujen kanssa on levollisempi olo.

Luettu ja blogattu:

Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Kage Baker: Not Less Than Gods
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
Vincent Cronin: Ludwig IV: ihminen ja kuningas, jonka kanssa samassa jutussa vilahtelivat myös Nancy Mitfordin Aurinkokuningas ja Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas.
Juri Nummerlin (toim.): Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita
Doris Lessing: Avioliitot vyöhykkeiden välillä
Katja Kettu: Kätilö
Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen: Edessä oma elämä
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Luettu muttei blogattu:

Jane Austen (1817) Persuasion. Joulun jälkeen oli epookkifiilis, sillä Neidit ja minä tunnelmoimme pukudraamojen kanssa oikein olan takaa. Katsoimme tästä Viisastelevan sydämen nimellä suomennetusta Austenista myös filmiversion, vaikka pidän kyllä kirjasta paljon enemmän. Persuasion on tosin vähemmän hilpeä ja kujeellinen kuin useimmat muut Austenin romaani; päähenkilön, Annen, sukulaiset kuvataan hupaisasti mutta muilta osin Persuasion on enemmän sentimentaalinen kuin hauska.

Henri Troyat (1981). Pähkinälinnan vanki.  Minä, Katariinan ja Catherine the Greatin vanavedessä tuli mieleeni, että omassa kirjahyllyssä on tällainenkin kirja. Olen Vangin lukenut joskus kauan sitten, mutta se ei tehnyt erityisempää vaikutusta. Ei tehnyt uusintakierroksellakaan. Historiallisesti mielenkiintoinen kirja sinänsä; Vanki kertoo tarinan siitä miten Iivana IV, vankilan kuuluisa Vanki Nro 1 kohtaa loppunsa. Salaliittoa rakentavan Vasilin tyylitellyn slaavilainen mystisyys, melankolisuus ja tunteellinen piehtarointi syyllisyydessä ja uhrauksissa rasittavat kuitenkin siinä määrin, että kirjasta jää vähän tympeä maku. Noh, aikakauden ja ajattelutavan kuvauksena sinänsä kiinnostava.

Lucy M. Montgomery (1915). Anne of the Island. Neidit ovat piirustuslakossa ja sen verran on ollut muuta puuhaa, että tämä kirja jäi bloggaamatta, vaikka alkujaan ajattelin kirjoittaa kaikista Anna-sarjan kirjoista. Anne of the Island tuli luettua loppiaisena. Tässä osassa kuvataan Annan opiskeluvuosia yliopistossa. Suuressa roolissa ovat kämppäkaverit ja myös kypsyminen; niin Anna kuin kaveritkin oppivat tuntemaan sydäntään ja erottamaan todellisuuden teinihaaveista. Ja lopussa Anna päätyy vihdoin kihloihin. Näissä Annan nuoruusvuosissa ei ole ensimmäisen kirjan herttaisuutta, mutta Montgomeryn katse, samalla kertaa lempeä ja tarkka, antaa näille kirjoille voimaa.

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Piti sitten lukea tämä (taas), kun jossain blogissa oli juttua Fredrika Runebergista (jonka elämänkerran haluaisin joskus lukea), ja jäin miettimään oliko se tässä kirjassa kun Runebergit olivat sivuhenkilöinä... Kyllä vain. Nyt tiedätte, eikä teidän tarvitse vähän selailla tätä. Siinä on riskinsä. Ainakaan minä en näemmä saa vain pikkuisen lehteiltyä Utrion kirjoja; jos avaan kannen niin luen sitten saman tien koko jutun. Nih. Mitäs sanoisin Sisarpuolista? Sujuvaa säätyepookkia, pientä pilkettä silmäkulmassa, Turku palaa, Akatemia muuttaa Helsinkiin. Ai niin, ja naisten urat selvästikin jonkinlaisena teemana tässä. Jos tykkäät 1800-lukua käsittelevistä Utrion kirjoista, tykkäät luultavasti tästäkin.

Kaaron Warren (2011). Walking the Tree. Tämän bongasin Taikakirjaimista; Raija arveli Treen istuvan Sheri S. Tepperin fanille (minä! minä!). Tematiikassa on kieltämättä jotain teppermäistä: hitunen Porttia naisten maahan ja kourallinen Family Treetä. Tepperin tasolle ei Warren silti minusta yllä, sillä hänen päähenkilönsä jää etäiseksi, jopa epämiellyttäväksi, eikä ihmiskuvaus muutenkaan vakuuta. Lisäksi kirjan rytmitys ontui. Mutta Warrenin luoma Botanican maailma oli ehdottomasti vierailun väärtti. Kirjassa riitti visiota. Ei täysin uskottavaa... mutta sellainen iso hyppäys suuntaan X, joita on kiinnostava tutkiskella. Walking the Tree on myös merkkipaalu e-kirjakokeilujeni historiassa: ensimmäinen muualta kuin Amazonista ostettu kirja. Uskaltauduin kokeilemaan Angry Robotsia ja hyvin pelasi, joskaan ei yhtä ihanan automaattisesti kuin Kindle Storessa.

John Boyne (2009). Poika raidallisessa pyjamassa. Kirjaston lukupiiri valitsi tämän tammikuun kirjaksi. Minulle tämä oli uusintakierros, olen lukenut Pojan muutama vuosi sitten, ilmeisesti aika pian pokkariversion ilmestyttyä. Poika on tunteileva ja yksinkertainen mutta yksinkertaisuudessaan erittäin tehokas. Bruno-pojan näkökulmasta kuvattuna keskitysleirien tragedia purkautuu pienimpiin yhteisiin nimittäjiin tavalla, johon ainakaan minä en ole muualla törmännyt. Pidin kirjasta melko tavalla ensimmäisellä lukukerralla, mutta toisella se toimi huonommin; kiinnitin nyt enemmän huomiota esimerkiksi kielen tylsyyteen ja sellaisiin tehokeinoihin, jotka ensimmäisellä kierroksella nielin purematta. Silti tämä on kirja, jota voi minusta suositella aikuislukijalle ihan hyvin... itse asiassa aivan varhaisnuorelle tämä voisi olla aika rankka kirja. Parental guidance adviced jne.

P.S. Yllätyin Boynea seuraavan kerran lukiessani siitä, miten erilaiselta tyyli vaikutti. Pojan perusteella ei kannata arvioida Boynea yleensä, ei hyvässä eikä pahassa.

Jonathan Franzen (2011). Vapaus. Öh. Odotin kovasti, että pitäisin tästä, mutta en erityisesti hullaantunut. Periaatteessa keski-ikäisen naisen sopeutumattomuus ja epäonnistumiset ja niiden syiden seulominen ja äiti-lapsi -suhteet ja avioliittokriisit ovat ehkä kiinnostavia... mutta taidan tarvita jotain ekstraa, jotta niistä kertova romaani oikein sävähdyttäisi: miljöön tai erityisen purevan hahmon tai rankan juonen. Jotain.  Franzen kirjoittaa hyvin ja taidokkaasti ja uskottavasti ja paikoin ironisestikin, mutta lukukokemuksena Vapaus jäi silti tasolle "ok".

En kutsuisi tätä särmättömäksi ihmissuhderomaaniksi... mutta ylensyöneeksi ihmissuhderomaaniksi ehkä. Vapaus pullistelee yksityiskohtia ja taustoja. Stephen Kingkin selittelee lavealti taustoja ja houkuttelee tutustumaan hahmoihinsa - ja sitten jokin tulee ja syö heidät. Franzenin romaanissa heille käy niin kuin ihmisille elämässä tavallisestikin. He selviytyvät ja kuluvat. En tahdo jaksaa analysoida edes omia ongelmiani kolmanteen polveen - Patty Berlundin ja hänen puolisonsa persoonallisuuksille 634 sivua oli liikaa. Franzenin kertojanlahjoista kyllä todistaa hyvää, että kirja ei jäänyt kesken, vaikka olin viimeiset 400 sivua epämääräisesti tylsistynyt.

Kesken jääneitä:

Katja Kaukonen (2011). Odelma. Tämän kirjan kanssa olen mennyt yhtä aaltoliikettä - ensin teki blogijuttujen takia mieli lukea, sitten alkoi epäilyttää, sitten se pääsi Blogistanian Finlandia -listalle ja teki uudestaan mieli, sitten aloitin... Aloitettuani kirjan aalto muuttui kuopaksi ja lopulta syvänteeksi. En pysty esittämään kunnollisia perusteluja tälle, mutta näin vain kävi: tämä kirja ei vienyt minua ollenkaan. Pääsin pienissä annoksissa sivulle 70 asti, melkein puoleen väliin siis, mutta totesin lopulta, että pakolla on typerää lukea vain siksi, että olen väittänyt tämän lukevani. En onnistunut kiinnostumaan henkilö(i)stä, tarinaakaan en löytänyt, ja koko asetelma tuntui usvaiselta osoittelevalla tavalla. Ei silti, kieli on hienoa. Muutamat vahvasti toimivat kielikuvat olivat kirjan parasta antia. En kuitenkaan päässyt tunnelmaan.

Kuukauden hakusana:

Hakusanarintamalla on ollut vilkasta. En kyllä käsitä millä hakukoneilla tänne päädytään. Toivottavasti niiden huoltosopimukset ovat voimassa. Esimerkiksi akkojen juttua facebookissa kannattaa etsiä, duh, Facebookista. Eikä poliisikoulu äidinkielen koe aukea sekään tulevalle nuoremmalle konstaapelille kirjablogista. Ja miten ihmeessä jokin onneton hakukone on lähettänyt tänne ihmisparan, joka hakee vahvistusta valinnoilleen sanoin asser on pätevä silmälääkäri?

Kuukauden harhaisimmasta hakusanasta olen kuitenkin erityisen ylpeä. Vain ja ainoastaan tähän blogiin pääsee - täysin turhaan! - hakusanalla

persoonallisuusprinsiippi

Tunnen nyt itseni hyvin erikoiseksi. Tätäkö ne tarkoittavat blogimarkkinoinnin blogeissa ainutkertaisella sisällöllä?

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Vieras kartanossa

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela
Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:
[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi". 
Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää." 
Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)
Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

torstai 26. tammikuuta 2012

Edessä oma elämä (ja lyhyt GoT-prologi)

Prologia...

Hah, luulitte ehkä, että olen Kätilön jysäyttämänä jäänyt lukujumiin - niin hiljaista on viime päivinä ollut. Mutta siitä ei onneksi ole kysymys, syypää on vähimmäkseen kiire ja enimmäkseen HBO:n Game of Thrones -sarjan aikaansaama pikanostalgia... oli vaan pakko lukea kirjat uudestaan. Ensimmäiset kolme kirjaa luin kokonaan, nyt englanninkielisinä myös ensimmäisen (alkuperäiset jutut täällä, täällä ja täällä), jälkimmäisistä otin uusintaan lähinnä kiinnostavimmat henkilöt.

Vieläkin / taas kiinnostaa, vaikka edellisistä lukukerroista ei ole edes kauaa! Ilokseni myös huomaan, että löydän nyt kirjoista uusia juttuja. Johtuu varmaan siitä, että enää ei tarvitse laukata kiireesti  juonenkäänteiden perässä vaan voi nautiskella rivien väliin piilotetuista pienistä asioista. Esimerkisi Renly Baratheon - kun ensimmäisen kerran kuulin miten häntä on HBO-versiossa tulkittu, pidin sitä melkoisena ylilyöntinä, mutta niinpäs vain on alkuperäisessäkin ihan selkeät perustelut... kun lukee kunnolla. Saapas nähdä, joko tämän illan jaksossa jo tavataan tuo kuninkaallinen veli!

Esipuheiden jälkeen asiaan...

Kuva napattu anniM:ltä.
Runoprojektini on edennyt hitaanlaisesti, kaksi-kokoelmaa-kesken -vaiheessa on nyt vierähtänyt hyvä tovi. Mutta lukujärjestyksessä edelle kiilasi anni M:n blogista bongattu Edessä oma elämä, jossa äiti ja tytär keskusteluvat runojen kautta itsenäistymisestä ja kotoa lähtemisestä. Miten äiti päästää irti ja miltä se tuntuu - miten tytär etsii omaa tilaa ja tuntee siitä syyllisyyttäkin. Aihe on kovasti ajankohtainen minullakin (huoh) ja ilman muuta Edessä piti lukea heti.

Kauniiden mutta vähän pliisujen valokuvien täyttämä ohukainen runokirja tuli luettua kahteen kertaan. Siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Kylmä totuus: tekstit olivat minusta kevyehköä käyttörunoutta, joka ylsi vain paikoin sellaiseen oivaltavaan terään, jota runoista joskus löytää jopa meikäläisen kaltainen kärttyisä hupilukija. Ja sitten se kuuma totuus: itkin kummallakin lukukerralla. Enkä itke helpolla.

On varmaan joskus ennenkin tullut sanottua, että lukukokemus on henkilökohtainen juttu. Tämä runokirja todistaa sen. Tuskin suosittelisin tätä ns. yleisin perustein... mutta äiti-tytär -suhteesta irtautumista käsitteleville ihmisille Edessä saattaa olla kovaa kamaa.

Otan näytteeksi tämän äidin runon, joka saa minulta silmät sumenemaan:
Osaanko kertoa
miten tärkeä sinä minulle olet,
miten sydämeni sykähtää ilosta,
kun astut taas oversta,
heität takkisi tuolin selustalle,
pyykkipussin olohuoneen lattialle
ja vaellat jääkaapille?
Mikään ei ole muuttunut
ja kuitenkin kaikki.
(s. 15, Anna-Mari Kaskinen)
Yhyy... Ihan totta. Älkääs naureskelko siellä. Tämä on vakava paikka. Konteksti on kingi.

Lisään vielä muistiin ajatuksen, joka kirjaa lukiessa tuli mieleeni. Panin merkille, että tyttären runoissa ote on enemmän tulevaan suuntautuva, äidin runoissa painottuu menneestä luopuminen ja tuleva suhde tyttäreen. Niistä puuttuu (ainakin minun lukemanani) yksi ulottuvuus, joka itseäni on mietityttänyt jossain määrin: äidin tulevaisuus. Olen kai hullunrohkea optimisti, kun en sanottavasti pelkää tytärteni pärjäämisen puolesta, ja kun uskon sokeasti, että välillemme varmaan muodostuu siedettävä suhde sittenkin kun kotoa muuttaminen on pysyvää; sen sijaan en oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa kun minuutta ja elämäntilannetta määrittänyt äidin rooli pitää jättää.

Sitä joskus mietin - mitä minusta isona tulee? Kukahan mahdan olla kun en enää olekaan äiti? Joo, tiedetään, äitiys ei lopu, mutta äiteily kyllä loppuu, ja äitiminuus kutistuu kuulkaas aika olemattomiin aika nopeasti. Neitien henkisille raja-aidoille on jo ilmaantunut aika monta Asiaton oleskelu kielletty -kylttiä.

Anna-Mari Kaskinen selvästikin on vakaampi tai selkeämpi persoona kuin minä; hänen runoissaan ei kulahtanut identiteetti retkota sohvalla verkkareissa ja lohtuahmi fantasiaromaaneja tai historiallisia romansseja. (Ehkä se on vahvan uskon sivuvaikutusta. Kaskisten runoissa näkyy vilpitön vakaumus, sanottakoon tämä varoitukseksi uskontoallergioista kärsiville.)

Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen (2006). Edessä oma elämä. Kirjapaja. Kuvat Sami Repo.  ISBN 951-607-194-5.