Katariina

Kansi: Satu Ketola

Tämän kirjan ei edes pitänyt kuulua lukulistalleni, mutta Hannan juttu Kirjainten virrassa käänsi pääni. Ihan hyvä, sillä Katariina oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikkei aiheensa puolesta ihan normilukemistoani olekaan.

Katariina on taidolla rakennettu, oikea origami kirjaksi, teräviä taitoksia ja himmeää hohdetta. Se on itseensä taittuva tarina, joka kertoo perheestä ja perheen puutteesta, lapsuudesta ja lapsuuden puutteesta. Erikoinen, kiehtova - ja onneksi myös nopealukuinen, sillä tätä olisi ollut kenkkua jättää kesken. Katariinan haluaa ymmärtää, purkaa laskokset auki.

Minulle Katariina oli kirja siitä, miten vaikeaa voi olla lapsi tai nuori, mutta myös siitä miten vaikeaa on olla vanhempi ja siitä miten rakastamme vääriä asioita ja vääriä ihmisiä, eksymme vääriin paikkoihin. Katariina ja Margareetta, pienet kuningattaret, asuttavat maailmaa, jossa vakaita astumapintoja ei ole.

"Kuinka moni noista oikeasti ajattelee?" hän kysyy, "noista tuolla alhaalla?" 

"Aika harva", ehdotan. 

"Ei kukaan. Ne ovat kaikki pelkkää rekvisiittaa. Ne ovat siellä, jotta me tuntisimme itsemme yksinäisiksi. Sopivalla tavalla." 

Katson rekvisiittaa kaukana alhaalla, kävelevää ja juoksevaa rekvisiittaa ja rekvisiittaa, joka kompastelee, pyöräilee tai horjuu. Pissaa puunrunkoa vasten, jos sattuu olemaan koira. Rääkäisee ja lennähtää puun oksalle, jos on lintu. Kuinka aidolta kaikki näyttääkään. Ääniefektit kantautuvat ylös vaimeina: huuto, nauru, lasten kiljunta. 

"Äänet ovat aika hiljaisella", sanon. (s. 11)

Pahnahinen, tästä kirjasta on todella vaikea sanoa yhtään mitään myrkyttämättä muiden lukukokemusta! Joistain kirjoista ei kuulukaan tietää kovin paljon etukäteen. Katariina on yksi niistä.

Ettei nyt ihan hehkutuksen puolelle menisi, tunnustan että tekninen ja tunnelmallinen taidokkuus vähän veivät terää eläytymiseltä, paradoksaalista kyllä. Katariinassa satuttavimmatkin kohtalot jäivät aavistuksen kaukaisiksi. No, yhtä lukuunottamatta. Jarek kolahti. Ehkä en ensimmäisen jakson jälkeen vain uskaltanut enää heittäytyä henkilöiden matkaan. Rasi-Koskinen haastaa lukijansa piilosille; koskaan ei tiedä kuka on mitä, milloin.

Luulisin emotionaalisen etäisyyden syntyvän kerrontateknisistä ratkaisuista. Paperinhieno asetelma ei salli sellaista jatkuvuutta, joka saisi minut oikein tosissaan eläytymään - eikä taivu selkeään katharsikseen lopussakaan. Kieli sen sijaan on minusta hallitusti kaunista ja selkeää, vain harvassa kohdassa sanailu lyö aavistuksen yli.

Peesaan Hannaa: poikkeuksellisen hieno romaani. On tosiaan kumma jos tämä ei keiku esikoiskilpailujen finalistilistoilla.

Marisha Rasi-Koskinen (2011). Katariina. Avain. ISBN 978-951-692-871-8.

Arvoita:
Terhi Hannula Turun Sanomissa
Lumiomena
Jenni K-blogissa