 |
| Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä |
Veli on pappina Lapissa, joten holhoojasta ei ole harmia, ei hyötyä. Mutta Sofia on oppinut koulussa muutakin kuin kieliä ja käytöstä: hän on itsenäinen ja itsevarma, kykenevä ja halukas huolehtimaan itse itsestään. Omaisuutta tai kauneutta ei ole siunaantunut, mutta järkeä ja sisua sitä enemmän.
Tarinan sankari paroni Christian Hackfelt puolestaan on tottunut hyville päiville. Varakas ja ylhäinen herra ei juuri muuta sure kuin pakkoa tehdä velvollisuutensa kartanonisäntänä. Kai sitä on enemmin tai myöhemmin pakko mennä naimisiin ja tuottaa perillinen... mutta ei vielä. Mieluummin Christian vaeltaisi Italiassa tai edes Lapissa. Kirjan mittaan saadaankin nähdä usean neiti-ihmisen sukulaisineen tarmokkaasti tavoittelevan paronin kättä.
Avioliitto on vakava asia, useimmille nuorille naisille siedettävän toimeentulon edellytys. Mahdollisiin aviopuolisoihin suhtaudutaan samalla diplomaattisella tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella, jota suomalaiset korkea virkamiehet harjoittavat suhteessa venäläisiin herroihin. Lähelle pitää päästä, mutta liian lähelle ei saa päästää. Välillä avioliiton suunnittelu alkaa muistuttaa teollisuusvakoiluoperaatiota tai nurkanvaltausta. Ja tietysti kaupassa huomioidaan kohteen brändiarvokin!
Tapojen ja hierarkioiden kuvaus on herkuttelevan tarkkaa. Olen iloinen, etten ole elänyt ihan näin vaativina aikoina - vai erehdynkö kun kuvittelen, ettei kohteliaisuus ole aivan näin haastavaa nykyään?
Majuri kumarsi ja hahmotteli nopeasti mielessään esittelyjärjestyksen, joka ei ollut lainkaan yksinkertainen, koska mukana oli kaksi arvokasta rouvashenkilöä. Gustava Sjögren oli vanhempi, joskaan ei asemaltaan korkeampi kuin maakreivitär, jonka titteli oli leskikollegioneuvoksetar. Majuri teki nopean päätöksen, jonka kautta hän halusi osoittaa kunnioitustaan suomalaiselle tiedemeihelle. Kaikki esiteltäisiin ensiksi rouva Sjögrenille, paitsi Christian, jonka tämä oli jo tavannut. Sitten rouva Sjögren esiteltäisiin maakreivittärelle ja herroille, ja viimeisenä esiteltiin neiti Sofia Malm.
[--] Isabella von Tallinger kumarsi armollisesti Gustava Sjögrenille, jonka aviomies kuului Venäjän Tiedeakatemiaan ja oli siten huomionarvoinen henkilö. Sofia Malmiin maakreivitär kiinnitti sen verran huomiota kuin joutsen harmaavarpuseen: ei lainkaan.
Majuri havaitsi Christianin kulmien rypistyvän. Ei siksi, majuri arveli, että veljenpoika loukkaantui neiti Malmin puolesta, vaan koska hän ei hyväksynyt epäkohteliaisuutta yleensä. Sitä paitsi majurin esittelemän henkilön sivuuttaminen osoitti ylenkatsetta majuria kohtaan, ja koska majuri oli Christian Hackfeltin setä, loukkaus osui myös häneen. (s. 44-45)Kyllä tarvitaankin vuosien koulutus, että näistä tanssiaskelista selviää! Sofia onkin vähän sinisukka, tietää kuviot mutta ylenkatsoo usein epäkäytännöllisiä kiemuroita. Ja on kiinnostunut taloustieteistä - fantastista!
Utrion uusin on aina odotettu tapaus, ainakin minulle. Vuosien mittaan Utrion kirjoista on tullut - vaikka ne ovatkin säilyttäneet romanttisen perusvireen - entistä humoristisempia, sellaisella kevyesti ironisella tavalla. Toki Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja kumppanit ovat tunnelmiltaan erilaisia kuin pitkin keskiaikaista Eurooppaa vaeltaneet 1990-luvun suurromaanit, mutta erilaisuus ei ole huonommuutta. Jotkut Utrion fanit eivät tiettävästi näistä keisarien ajan komedioista piittaa; minulle ne ovat sopineet.
Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.
Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.
Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!
Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.
Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)
Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.
Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.
Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!
Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.
Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)
Minä jonottelen tätä ja odotan kovasti koska pääsen lukemaan...
VastaaPoistaJoo, eivät houkuttele nuo käytöskoukerot minuakaan... Austenin kuvaamina ovat tosin vielä kamalampia, keskustelun sävyjä kun kuvataan tarkasti äänenpainoja myöten. :)
VastaaPoistaKiitos tuosta linkistä Avun juttuun, oli hyvä haastattelu!
Norkku, ihan takuuvarmaa Utriota on tiedossa :-)
VastaaPoistaSalla, totta tuo mitä sanot Austenista! Silti jotenkin siinä on vähän erilainen fiilis, koska Austen kirjoittaa aikalaistavoista; Utrio katsoo taaksepäin ja purkaa näitä ymmärrettäväksi (ja hauskaksi) nykylukijalle, Austenilla se on enemmän sellaista itsestään selvyyttä. Vaikka tavat ovat käsittämättömän hankalia, henkilöt eivät kiinnitä niihin tietoista huomiota paitsi poikkeustapauksissa (kuten Kasvattitytössä jossa alkuperäisen ja saadun perheen tavoissa on suuri ero. Pitääpä seuraavalla lukukerralla oikein tarkkailla tuota tapa-asiaa!
Heh, painoit Austen-nappia, heti alkoi tulla tekstiä! ;-)
Hei, sinua viehätti nuo samat historialliset paikankuvaukset kuin minuakin ja jotenkin Kaari maalaa ne niin elävästi silmien eteen.
VastaaPoistaMinä tapasin kirjailijan perjantaina Helsingin Tietokirjatapahtumassa ja oli mukava vaihtaa pari sanaa Oppineesta neidistä. Hyvä tuo Apu-lehden juttu, laitoin sen kirjanmerkkeihin. Kiitos siitä!
Minulle tuli itse asiassa hieman yllätyksenä tuo Oppineen neidin humoristisuus, sillä olin muodostanut käsitykseni Utrion romaaneista juurikin noiden viime vuosituhannella (!) kirjoitettujen keskiaika-romaanien pohjalta (joita en siis ollut lukenut). Joka tapauksessa tämä pilke silmäkulmassa -ote viihdytti :).
VastaaPoistaAvasit, Booksy, tuossa Austen-Utrio -kommentissasi hyvin historiallisen ja "aikalaisromaanin" eroa todella hyvin - siinä on myös yksi syy, miksi yleensä ottaen pidän enemmän aidosta kuin "jälkikäteen" kirjoitetusta epookista.
Sara, minä olisin varmaan ihan sanaton jos tapaisin Utrion livenä, sopertelisin jotain epämääräistä vain :-) Niin monta hauskaa hetkeä hänen kirjojensa kanssa on ollut - ja ne kestävt hämmästyttävän hyvin uudelleen lukemistakin.
VastaaPoistaMaria, kiva että joku muukin on pannut sävyeron merkille; eivät aiemmatkaan ryppyotsaisia toki olleet, mutta näissä on vielä enemmän leikittelyn sävyä :-)
Sekä historiallisessa että aikalaisromaanissa on minusta puolensa; aikalaistekstissä on sitä aitoutta - mutta välillä aitous on vaikeasti lähestyttävää. Riippuu siitä mihin kirjailija on keskittynyt. Kotimaisista Canthiin pääsee edelleen kiinni ihan täysillä, samanaikainen Alkio on minulle lähes hebreaa :-/