maanantai 15. elokuuta 2011

Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto
Spoilerivaroitus! Jos olet jo päättänyt lukea kirjan, etkä halua tietää mitään, jätä juttu väliin. En näemmä osannut kirjoittaa tästä kommentoimatta loppua. Epätietoisia varten lyhyt luonnehdinta: tykkäsin kyllä. Hauska muttei pilkallinen, helppo muttei heppoinen.

Sitten asiaan. Ristiaallokkoa jatkaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita romaanien Matleenan ja Auliksen tarinaa. Olen odottanut innolla tätä Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa ja kävin siihen kiinni sillä siunaaman hetkellä kun sain sen ahnaisiin näppeihini. Polttava kiinnostus juontuu siitä, että kuulin Ristiaallokon jatkavan tarinaa Matleenan eksän, konservatiivisen Auliksen, näkökulmasta.

Nyt Aulis ajelehtii ammatillisilla syrjäpoluilla, kipuilee nöyryytettynä kadonneen saarnaäänensä kanssa ja etsii totuutta esikuvallisesta isästään. Naisiakin alkaa ympärillä pyöriä, mutta Aulista vaivaa periaatteellinen ongelma: vaikka Matleena on löytänyt uuden suhteen, muistelee Aulis edelleen Jumalan edessä annettuja lupauksia. Muuttaako maallinen ero mitään? Ja onhan se vähän kiusallista, kun parhaan kaverin vastanainut tytär katsoo vihkipappiaan syvälle silmiin kauniina ja tuoreena kuin nuori kauris... Oma Adakin on kasvanut vaaralliseen ikään eikä isyys ei ole raukkojen hommaa.

Olin ennakkoon utelias näkemään miten kirjassa onnistutaan ujuttautumaan tuohon salaperäiseen maahan, harmaalle alueelle miehen korvien välissä. Itsekin liikkuu niissä maisemissa ihan ummikkona, joten varmasti en tohdi sanoa, mutta minusta Ellilän versio tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Niksi on luultavaksi siinä, ettei asiasta tehdä suurta numeroa. Auliksen päässä liikkuu paljon muutakin kuin naisen kaipuuta.

Ristiaallokkoa sai minut muistelemaan uudestaan kahta ensimmäistä osaa; päädyin toteamaan, ettei niissäkään loppujen lopuksi päähenkilön sävyssä ollut mitään kauhean sukupuolittunatta. Kummallinen päätelmä tietysti, kun kyse on avioliittodraamasta ja tasa-arvokysymyksistä, mutta siltä se tuntuu. Matleenalla on naisen positio ja näkökulma, Auliksella vanhoillisen miehen, mutta silti kerronta on enemmän yleisinhimillistä kuin nais- tai miesmäistä. Vai luulenko vain, nainen kun olen?

En selitä tätä ajatusta kovin selkeästi... sanotaan vaikka nyt niin, että odotin suurempaa kontrastia ja sen puuttuminen havahdutti miettimään minkälainen on naisen ääni, minkälainen miehen, ja miksi niissä pitäisi olla eroa? Vai pitäisikö? Millaista? Auliksen tapa käsitellä tunteitaan on kyllä monessa kohdassa paljon toteavampi ja epäsuorempi kuin Matleenan. Hmm - olisi mukava kuulla jonkun mieslukijan mielipide Auliksesta.

Ristiaallokkoa myös jotenkin muutti mielikuvaani edeltävistä kirjoista. Luultavasti lukisin niitä erilaisella silmällä nyt. Matleena on erilainen Auliksen näkökulmasta, ja Aulis vasta erilainen onkin.

Tapahtumien puolesta kirja jätti auki asioita, joihin olisin toki halunnut selkeän ratkaisun. Happy end tai moraalinen opetus, näin ovat minua kouluttaneet sadat sadunkertojat kautta aikojen. Ensireaktioni sivujen loppuessa oli turhautunut ulvahdus.

Mutta kas kummaa, yli yön nukuttuani huomasinkin pitäväni suhteellisen avoimesta lopusta. Aulis ei koe mitään ihmeparantumista vakaumuksestaan. (Pahoittelut jos ilmaus jotakuta loukkaa, mutta sairaudelta se minusta näyttää, logiikan hivutustaudilta ehkä.) Aulis on kuitenkin matkan varrella oppinut kysymään ja havahtunut kyseenalaistamisen ja muuttumisen mahdollisuuteen. Lukija ei lopulta voi olla varma miten pitkän päälle käy: löytääkö Aulis jonain päivänä nöyryyttä nähdä vaihtoehtoja vai pitääkö vanha porukka kulttuureineen hänet otteessaan.

Avoimuus korostaa kirjan kehityskertomusluonnetta; pointti ei ole saako Aulis naisen ja minkä naisen, vaan oppiiko Aulis mitään. Itseään hän kai tässä enemmän etsiikin kuin naista.

Kirjan tyyli on ehtaa Ellilää. Huumoria löytyy, mutta vähän tosikkomaisen ja itsetärkeän Auliksen kohdalla siinä on tahattomuuden tuntua, joka todella palkitsee lukijan. Väkisinkin virnistytti kun änkyräkonservatiivi Aulis ei pääsiäisnäytelmän kohdalla ymmärtänyt, miksi ihmiset halusivat pukeutua kylpytakkeihin ja leikkiä kahden tuhannen vuoden takaisia palestiinalaisia. Hihii! Rinnastetaanpa tämä valitsemaani lukunäytteeseen niin saadaan täydet tehot irti:
- Me olemme vanhauskoisia, hän selitti. - Emme voi tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. 
Hän tajusi heti, ettei sitä olisi kannattanut sanoa. 
- Alttariyhteistyötä? Virpi sanoi. Hän vaikutti kummastuneelta. 
Aulis nielaisi. Hän ei yhtäkkiä ollut varma kuinka asian voisi selittää niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä. Hän alkoi puhua vuosituhantisen tradition kunnioittamisesta. 
- Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä et siis hyväksy, että nainen voisi olla pappi? Virpi tarkisti. 
- Se on vähän monimutkaisempi asia, mutta yksinkertaistaen, kyllä se niin on, Aulis sanoi. 
- Mutta mehän elämme nykyaikaa! (s. 181)
Aulis-parka! Ellilä ei miestä säästele. Hän on niin pihalla sekä itsestään että 2000-luvusta, että sääliksi käy. Enkä sano tätä kevyesti; on pienoinen ihme, että pystyn tuntemaan minkäänlaista empatiaa Auliksen kaltaista yhden ideologian suppilovahveroa kohtaan. Mutta Ristiaallokkoa jollain tavoin selitti, miten Matleena on voinut häneen alkujaan tykästyä. Aulis on ääliömäisyydessäänkin vilpitön ja mahdollisesti kykenevä oppimaan. Vähän. Tuo myötätuntohippuseni todistaa, miten vahvasti vaikuttaa kirjailijan kuvakulma, vaikkei henkilön luonnetta muutettaisi piiruakaan. Pätevää työtä!

Muutenkin Ristiaallokkoa vastasi odotuksia. Ehkä se myös sai pikkuriikkisen näverrettyä joitain ennakkoluulojani. Kenties seuraavan kerran täysiverisen patriarkaatin edustajan tavatessani kykenen lievään sääliin, puhtaan punahehkuisen raivon asemesta tai sen lisukkeena.

Kirsti Ellilä (2011). Ristiaallokkoa. Karisto. ISBN 978-951-23-5375-0.

9 kommenttia:

  1. Hymyilen täällä "yhden ideologian suppilovahveroa" -ilmauksellesi. :D

    Kirjoituksesi perusteella olen täysin vakuuttunut, että Ristiaallokossa kannattaa ehdottomasti lukea. Tosin olisin varmaan ollut muutenkin ;)

    VastaaPoista
  2. Nyt varoitit niin isolla, että ehkä noudatan neuvoasi enkä tosiaankaan lue juttuasi vielä. Minäkin aion tämän kirjan lukea. :)

    VastaaPoista
  3. *grin* mahdollisesti karkasi tuossa mopo käsistä... ajattelin ideologisia suppiloita (jotka ohjaavat ajatuksia) ja (joidenkin) miesten putkiaivoja ja Aulis-parasta tuli suppilovahvero!

    Ilmaisutaidon uusintakurssi voisi olla tarpeen... heh, tai edes lievä itsekritiikki :D Mutta en jälkisensuroi, nämä bloggaukset ovat muutenkin tällaisia purkauksia...

    VastaaPoista
  4. Ohoh, Sallan kommentti osui samaan aikaan :-) En nyt tiedä pilaisiko kirjaa se, että tietää lopun olevan aika avoin... mutta en olisi itse halunnut tietää sitä etukäteen.

    VastaaPoista
  5. Äläs nyt nolostele turhaan. Ilmaisusi on mainio. Siksi hymyilin sille niin leveästi. :)

    VastaaPoista
  6. MInustakin ideologinen suppilovahvero on hauskaa ilmaus. Kiitos tästä. Linkitän blogiini jossain vaiheessa:-)

    VastaaPoista
  7. Cecilia, se ei sitten ollutkaan sellainen voi-mikä-idiootti-eikö-se-oikolue -hymy! Hyvä! Peruutan selittelyt ja luotan jatkossakin kaikkien kykyyn lukea ajatuskiemuroitani... :D

    Kirsti, kiitos itsellesi hyvistä lukuhetkistä.

    VastaaPoista
  8. Sinun arviosi sai kyllä taas hyvälle tuulelle :) Yhden ideologian suppilovahvero... *Reps*

    Vasta Ellilän tuotantoon tutustuneena tämä trilogia alkoi kiinnostamaan!

    VastaaPoista
  9. Villasukka, minä tykkäsin kyllä tästä trilogiasta. Meikäläisen näkökulmasta miljöö on eksoottinen (seurakunta!) ja setti on sopivasti kevyt muttei höttöä. Ei ole pakko ajatella kamalasti mutta jos haluaa, siihen on täkyjä.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.