Maaliskuun valossa

Mikä kuukausi. Huh. Työelämässä vähän myrskyää mutta lukurintamalla on kirkkaan selkeää. Ammattikirjallisuuttakin tuli kahlattua maaliskuussa vino pino, tosin enimmäkseen paloittain ja enimmäkseen otsa rypyssä. Jokuseen saatan vielä palata, katsotaan nyt. Ei sillä että lukemisesta olisi pulaa. Kuten kuvasta näkyy, kirjastosta on tullut haalittua kaikenlaista kivaa. Aamulla yritin pähkäillä mitä seuraavaksi; tekisi mieli lukea kaikkea yhtä aikaa. Tuo Pimeyden vasen käsi pitää tosin lykätä myöhempään, menee muuten sarjajärjestykseni sekaisin.

Joka tapauksessa nyt kevät on tosissaan täällä. Valonpuute ei vaivaa. Ja Hilkka Ravilolta on ilmestynyt uusi kirja! On väkisinkin energinen ja optimistinen olo.

Maaliskuu oli kyllä niin huikea lukukuukausi, että en tiedä voiko tätä ylittää. Aivan älyttömän monta älyttömän hyvää kirjaa. Murakami, Sinisalo, Gordimer, Verronen, Le Guin... Plussaksi pitää laskea myös Fablesin kelkkaan hyppääminen ja löytämäni parempi runoasenne.

Ai niin - Facebook. Kokeilen nyt linkittää jutut saataville myös täällä. Jos naamakirja on sinulle kätevä tapa seurailla päivityksiä, käyhän tykkäämässä!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945. Nuoren tytön elämä.
Robin Hobb: Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Katja Tukiainen: Rusina
Rudolf Kerkhoven: The Year We Finally Solved Everything
Nadine Gordimer: Ei seuraa matkalleni
Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Bill Willingham ym.: Fables 1-3
(Gary Larson: The Far Side Gallery 4)
Ursula Le Guin: Osattomien planeetta
Satu Grönroos: Lumen syli
Lucy M. Montgomery: Anna opettajana
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Julie Orringer: Näkymätön silta
Edith Södergran: Kootut runot... osin.

Luettu muttei blogattu:

Eeva Tenhunen (1985). Kuolema sukupuussa. Innostuin viime kuussa bongailemaan näitä Eeva Tenhusen vanhoja dekkareita. Tässä yksilössä kirjallinen sekatyöläinen pakenee epäonnistunutta avioliittoa Italiasta ja kohtaa kotitanhuvillaan suvun matriarkan salaisuudet ja suunnitelmat. Suvun kokoontumisessa avataan vanhat haavat - eikä kuolemaltakaan voi välttyä. Jotenkin Sukupuussa ei ollut minusta edellisten lukemieni Tenhusten veroinen; päähenkilö maistui hailakalta ja ailahtelevaiselta, hänen italialainen puolisonsa oli tylsä arkkityyppi ja murhaaja oli alkuperäinen epäiltyni. Plussaa kuitenkin kytköksistä Venäjän vallankumoukseen. Tämän on lukenut myös Vauhko.

Diana Wynne Jones (1980, alkuperäinen 1977). Noidan veli. Tämä on Chrestomanci-sarjasta se alkuperäinen ja nostalgia-pisteillä taatusti ykkönen; olen pitänyt tästä lapsesta asti, ja pitihän se lukea taas kerran uudelleen, kun viime kuussa sain näppeihini sarjan uudemmat osat Tietäjän lapsuus ja Taikuuden taakka. Noidan veljessä nuori Eric, lempinimeltään kissa, päätyy isosiskonsa Gwendolenin kanssa Chrestomancin linnaan ja oppii monenlaista uutta sekä itsestään että sisarestaan. Nuortenkirjojahan nämä ovat... tai ehkä lasten... mutta tykkään silti. Marjiksen juttu löytyy täältä.

Agatha Christie (2011, alkuperäinen 1957). Paddingtonista 16.50. Kuuntelin tämän äänikirjana osittain Sallan lukupäiväkirjan Christie-kuunteluiden inspiroimana. Toinen syy on perin niukka CD-äänikirjojen valikoima kirjastossa... huoh. Pitää vaan ruveta kaukolainailemaan niitäkin. (En saa autostereoiden ja iPodin yhdistelmää pelittämään asiallisesti, joten CD:t ovat ainoa optioni.) Paddingtonista 16.50 sattuu olemaan yksi lempparidekkareistani kautta aikojen, joten se oli mukava kuunnella uudelleen. Neiti Marple on mainiosti oma itsensä tässä, ja Lucy Eyelesbarrow on näppärä apuetsivä. Lars Svedberg suorastaan ylittää itsensä lukijana... hänen tulkintansa balettiseurueen johtajattaresta sai minut kikattelemaan itsekseni. Kysymys kirjan lukeneille: Brian vai Cedric? Minusta Brian. Ehdottomasti.

Jonathan Kellerman (2008). Compulsion. Kellermanin kirjailijapariskunnan molempien puoliskojen dekkareita on tullut vuosien mittaan luettua vino pino. Vaikka enemmän pidänkin Faye Kellermanin  Peter & Rina -sarjasta, ei psykologi Alex Delaware ole mitenkään vastenmielinen. Myös Compulsion on taattua Jonathan K. -laatua. Alex ja hänen ystävänsä etsivä Milo Sturgis paneutuvat kolmeen murhaan, joiden tekotapa vihjaa yhteyksiin, vaikka motiivia on vaikea hahmottaa. Voisiko tämä olla palkkamurhaa - vai onko liikkeella filantrooppinen tappaja, joka avustaa poistamalla esteitä hyvien tyyppien tieltä? Alexin ja Milon yhteistyökuvio on kokonaisuutena ottaen aika epäuskottava (oikeasti, eikö Alexilla ole omiakin töitä?) mutta annan tämän pikkuvirheen anteeksi, sillä sarja on mukavaa kevyttä luettavaa ja vähäeleisen Alexin dialogi pursuaa pieniä psykologisia koukkuja. Ei mieleenpainuvaa tai erikoista... mutta tasaisen hyvää tavaraa.

Anneli Kanto & Terhi Rannela (2011). Tähystäjäneito. Tämä nuorten fantasiaa edustava romaani on blogeissakin välähdellyt. Ei ollut lukulistallani, varsinaisesti, mutta Näkijän tarun jälkeen teki mieleni lukea sekä tämä että Näkijän tytär, ihan puhtaasti nimitemaattisesti. Olisiko jossain vielä "Katsojan kirja" tai "Kurkistustrilogia"? No, mitä Tähystäjäneitoon tulee, henkilössä on sellaista naiiviutta ja liioittelua, joka minua usein nuortenkirjoissa ärsyttää - ja vaikka juoni on pätevää tavaraa, en tempautunut tähän mukaan niin kuin vaikkapa Nälkäpeliin aikoinaan. Luullakseni tämä on hyvää nuortenfantasiaa... eikä alleviivailu raivostuttanut liikaa, todennäköisesti luen kakkososankin.  Marjis ja Sara ovat tykänneet enemmän.

Charlaine Harris (2011). Dead Reckoning. Fiilistelin HBO-sarjan uuden kauden alun kunniaksi tällä Sookie Stackhousella. Merlotte joutuu polttopulloiskun kohteeksi, Sookien erikoisemmat sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa ja suhteessa Ericiin on pientä hiertoa... En tiedä oliko kirja jotenkin löysempi kuin monet aiemmista, mutta ainakin lukukokemukseni oli. Ei kiherryttänyt eikä kovin usein hymyilyttänytkään. Ehkä Sookie synkkenee vanhetessaan - tai sitten olen vain vähän kyllästynyt kaavaan. Tämän on lukenut myös Miia Kolmannelta linjalta.

John Barnes (2011). Directive 51. Sivukirjaston Liina on lukenut tämän, enkä minä voinut vastustaa: rakastan tarinoita siitä miten sivilisaatio tuhoutuu. Jokin psykologinen jippo siinä on... ehkä vain on niin mukavaa löydä lopuksi kirjan kannet kiinni ja todeta, että hanasta tulee edelleen lämmintä vettä. Tämä Barnesin apokalyptinen trilleri on lajityypissään ihan kohtuullinen yksilö, joskin sävyiltään poikkeuksellisen konservatiivinen, suorastaan republikaaninen. Tulee mieleen Clancyn viimeiset Ryan-kirjat. Mutta ei se mitään, sallittakoon godblessamericana siitä hyvästä, että Barnes on kehitellyt oikein hienon tavan tuhota kaiken. Tässä kirjassa maailman kaataa Daybreak, ideoiden parveiluun pohjautuva internetissä kehittyvä systeemiartefakti. Ei voi kuin tykätä tuosta. Olen aina epäillytkin, että semiotiikka ja tilastotiede ovat tärkeämpiä kuin miltä näyttävät...

Barbara Nadel (2010, alkuperäinen 1999). Belsassarin tytär. Tämä dekkari lähti matkaan kirjastosta koska a) se on kauniin sininen ja b) se tapahtuu Turkissa. Lukemisen jälkeen voin edelleen sanoa, että kansi on kaunis ja sininen, ja tosiaan, Istanbulissa liikutaan. Mitään muuta kovin mukavaa en keksikään: Tyttären henkilöt ovat minusta usein epäuskottavia (jotkut tosin kiinnostavalla tavalla) ja tarina on kokonaisuudessaan kaukaa haettu. Tässä kirjassa kytkös Venäjän vallankumoukseen lähinnä ärsytti ja lopun rymistely tuntui täysin päälleliimatulta. Miljöö oli silti jännittävä ja kyllähän tämä luki. Mutta ei tullut tarvetta etsiä toista osaa. Tätä on luettu Dekkarihyllyssä.

Pia Juul (2011). Hallandin murha. Murha päätyi lukulistalleni Leena Lumen blogista jo ajat sitten, ja ostin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuilta viime syksynä. Vaikuttuva ja erikoislaatuinen kirja! Klaustrofobisesta ja vähän vihamielisestä tunnelmasta tulee mieleen Täydellinen paisti tai Verbeken Nuku!... mutta pidin tästä enemmän kuin niistä. Juulin tyyli on yksinkertaisempaa, suorastaan raa'an toteavaa paikka paikoin. Loppuratkaisusta jäi kyllä jotain hampaankoloon (lue: "ei tajunnut sitä"). Siksi piti laittaa tästä alustus Juonittelua-blogiin...

Lisäksi luin Martti Ahtisaaren elämäkerran Matkalla - siitä on juttu tulollaan huhtikuun puolella. (EDIT: linkki lisätty)

Kesken jäi:

Jukka M. Heikkilä (2011). Karthago. Ehkä luovutin liian hätäisesti, mutta tämä palautui kirjastoon ainakin toistaiseksi. Lainasin Karthagon kunnon historiallisen seikkailun toivossa, mutta ärsytyskynnys ylittyi jo alussa siinä määrin, että maku meni. Kerronpa syynkin. Ensimmäisellä sivulla kertoja ei välittänyt edes yrittää veistää mitään kuivaa vastausta höpötykseen, vaikka olinkin lakonialainen. Toisella hän toteaa, että [l]lakonialaisena pystyin tiivistämään pariin virkkeeseen sen, mistä toinen saa höpinää koko matkapäiväksi. Ei jumankekka. Tulipas harvinaisen selväksi, että lakonialaiset eivät höpise.

Asenteeni meni tuosta niin huonoksi, että katsoin parhaaksi jättää Karthagon tältä erää tuhoamatta. Terkkuja vain kustannustoimittajille (taas kerran, raasut...) että punakynää peliin. Puolisilmä tosin piti tästä, ehkä yritän joskus uudelleen kun ärtymys ehtii haihtua.

Kuukauden hakusanat:

Ehdottomasti osuvin haku oli tässä kuussa todella hyvä romaani. Niin sitä pitää. Täältä niitä löytyy. Pientä virnistelyä sen sijaan saavat aikaan haut intertekstuaalisuus ilkka remeksen teoksessa isku ytimeen (?), hirvi tytön dilemma (??) ja miten robinii saa yhteyttä (???).

Kuukauden hakusana on minulle täysin käsittämättömäksi jäänyt tuksu evoluutio. Voiko Google Analytics valehdella?

Edith Södergran ja runotilitystä

Jo vähän kolhiintunut pokkarini.

Runoprojektini etenee. Se etenee kuin... Hm. Sanotaan nyt vaikka näin: kirmaan eteenpäin valitsemallani tiellä hilpeästi kuin mudassa kahlaava mastodontti. Joka on viettänyt päivän Ikeassa shoppaillen. Jonka navigaattori on hajonnut. Pekingissä. 

Heti perään on varmaan syytä lisätä, että en viittaa tuolla (todellakaan) Edith Södergranin runoihin - kyse on meikäläisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Olen lähtenyt tähän runouteenuudelleenkouluttautumisprojektiini heikolla tekniikalla ja väärällä taktiikalla.

Heikolla tekniikalla tarkoitan, että minun on vaikea löytää itsestäni sitä hiljaista pistettä, jossa runo aukeaa. Väliin luen runoa kuin ratkoisin sudokua, välillä kuin pänttäisin tenttiin, välillä kuin katsoisin nyyhkyleffaa. Se tasapainoinen tila, jossa tunne taluttaa hellästi älyä kohti runon kokemusta, sijaitsee tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ja taktiikka sitten - minkälainen tollo laittaa itselleen tavoitteeksi lukea runoja kirjallinen kerrallaan? Ja sitten valitsee opuksia otsikolla "kootut runot "kirjoiksi? Ei ihme että iski ähky.

Otan kapustan kauniiseen käteeni ja tunnustan tappioni. Ei mene alas näin. En enää lupaa itselleni muuta kuin sen, että kerran kuussa bloggaan jotain joistain runoista, olkoon aiheena kokoelma tai puoli tai kuusi. Saan vaikka poimia paloja sieltä täältä jos siltä tuntuu... Pointtihan oli opetella lukemaan runoja, ei vihaamaan niitä.

Heti helpotti! 

Sitten asiaan. Edith Södergran. Ostin tämän koottujen runojen pokkaripainoksen syksyllä kirjamessuilta. Osasyy on Anki, jonka nyt tauolla olevan blogin sivupalkissa on pitkään komeillut eräs Södergranin tunnetuimmista runoista, Vierge moderne. Olen nyt edennyt Södergranin koottujen kanssa noin puolimatkaan, ja ajattelin tänään jutustaa tähänastisista kokemuksistani.

Minulla on ollut Södergranin kanssa muutamia aivan älyttömän hienoja hetkiä, joskin myös kasapäin turhautuneita päänraapimishetkiä. Moni runo ei sano minulle oikeastaan mitään, ei millään määrällä miettimistä. Tiedättekö sen tunteen kun ei pääse sanaristikossa edes alkuun? Ei ollenkaan? Tarkoitan juuri sitä tunnetta.

Toisten runojen kanssa melkein ymmärrän... Mutta, ehkä, kai, en sittenkään. Esimerkiksi runo Neidon kuolema, kokoelmasta Syyskuun lyyra vuodelta 1918. Olen viimeisen parin kuukauden ajan ottanut sen esiin varmaan kuuteen kertaan, enkä pääse sen kanssa puusta pitkään. Ymmärtäisin sen - omalla tavallani - jos yksi ainoa sana olisi toisin. Mutta kun ei ole.

Kyllä siinä on "neitojen" eikä "naisten" vaikka luen kuinka monta kertaa.

Lopulta päätin, että runo saa tarkoittaa minulle sitä mitä ajattelen sen tarkoittavan ja sillä siisti. Runopoliisin ratsiaa odotellessa... Onneksi Södergran on itse sanonut: Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina.  

Otin esille tuon jankkaamiseni Neidon kuoleman kanssa, koska se tuntuu oireelliselta. Luulen, että tässä on yksi minun heikkouteni runonlukijana, ehkä ihmisenäkin: kun näen yhden vastauksen, lukitsen sen. Ja koska se vielä on itse keksimäni vastaus, kiinnyn siihen enkä tahdo nähdä muita. Saan toden teolla ravistella itseäni löytääkseni sen toisen ja kolmannen suunnan... Ja joskus jään kyhjöttämään umpikujaani vaikka kuinka ravistuttaa.

Moniuloitteisten tekstien kanssa ei kai pitäisi olla näin helppo nakki. Pitäisi flirttailla ratkaisujen kanssa, ei heittäytyä suin päin niiden syliin.

Sitten hyviin hetkiini näiden runojen kanssa. Södergranin runot hehkuvat tunnetta ja voimaa. Kun oma mieli on oikealla tolalla, kun Södergranin tavoittama tunne resonoi jonkin oman elämyksen kanssa, näistä runoista tulee itkettävän hyvä olo. Kirkas ja syvä. Hetken aikaa on vain ihminen, ei nisäkäs eikä tuotantoyksikkö ensinkään.

Tuota euforiaa jahdaten minäkin mastodonttina taaperran runojen teillä... Vaikka tiedän että jumala rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Ehkäpä askel tästä yhä kevenee kun opin lukemaan runoja rennommin. Södergran on joka tapauksessa onnistunut vakuuttamaan että kannattaa jatkaa, ajoittaisista takuista huolimatta.

Loppuun tietysti runo. Emmin pitkään valintaa kahden Runoja - Dikter (1916) kokoelman runon välillä, mutta päädyin lopulta tähän Tuskaan, josta tarjoilen teille alkuosan. Asettelut ovat valitettavasti pielessä, rivinvaihtoa mutkikkaampaan en Bloggerin muotoilujen kanssa yllä. Tuska on moniin muihin Södergranin runoihin verrattuna yksioikoinen ja helppo... Mutta ei ainakaan tule tunnetta, että pitäisi tuntea ajan kirjallis-kulttuurinen konteksti ymmärtääkseen Tuskaa.

Tässä Södergran puhuu suoraan minulle.

Tuska

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa
pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä
tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme -
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme
vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. 
[--] s. 71

Edith Södergran (2010, alkuperäiset 1916-1922). Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava/Seven. ISBN 978-951-1-23580-4.

Kommentteja/tulkintoja:
Appelsiinipallo
Naakku
Anki

Näkymätön silta

Kuva/kansi: Otava/Katja Kaskeala

Leena Lumi kirjoitti tästä romaanista niin innostavasti, että pakkohan se oli laittaa lukulistalle. Viime viikonloppuna upposinkin nautinnollisesti Julie Orringerin esiin taikomaan 30-luvun lopun Eurooppaan. Nuori unkarinjuutalainen Andras lähtee opiskelemaan arkkitehtuuria. Juna vie Hitlerin Saksan halki Pariisiin, jossa Andras pääsee opintoihin kiinni ja tapaa elämänsä rakkauden. Mutta juutalaisten elämä vaikeutuu joka puolella Eurooppaa.

Näkymätön silta painottuu sotaa edeltäviin vuosiin ja sodan aikoihin, vaikka lopussa nähdäänkin väläyksiä suvun tulevista vaiheista, ajoilta Unkarin kansannousun jälkeen ja myöhemminkin. Oikeastaan pidin siitä, että aika ennen sotaa sai niin paljon tilaa. Se auttoi rakentamaan mielikuvaa siitä, miten poliittinen todellisuus Euroopassa hiipi päälle. Pidin myös Pariisissa ja Budapestissä viipyilyistä ja nautin ylipäätään miljööstä. Erityisesti pidin siitä, miten arkkitehtuuri ja arkkitehtiopiskelijan tapa nähdä asiat tuli läpi; ehkä tämä on aihe, jota olen kovin vähän miettinyt ja joka siksi tuntuu raikkaalta.

Orringer osoittaa väläyksittäin kykyä kuvata todella kauniisti ihmisen sielunmaisemaa. Andras ja hänen toimintansa sodan aikana, koko perheen psykologinen kuvio, niissä on uskottavuutta. Epäröintiä, virheitä, rohkeutta, uskoa, surua, pelkoa... Klara, naispäähenkilö, jäi kyllä vähän etäiseksi, mutta Andras ja hänen veljensä piirtyivät hyvin esille. Heidän ajatuksissaan on paljon yleisinhimillistä.

Hänen sisällään värähti uusi kaiho, se muistutti koti-ikävää mutta kumpusi syvemmältä mielen uumenista: se oli kaipuuta aikaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut mutkaton ja tyytyväinen kapistus, pieni kuin isän puutarhassa vihreinä kypsyvät omenat. (s. 236)

Totta ja hyvin ilmaistu.

Pidin tästä kirjasta hyvänä lukuromaanina, eikä se tuntunut yhtään pitkältä tai pitkitetyltä, vaikka mittaa kertyikin 760 sivua. Orringer on osannut rytmittää tarinansa. Se vie eikä pahasti vikise.

Elämää suuremmaksi lukuelämykseksi Silta ei silti minulle muodostunut. Itse rakkaustarina luiskahti hiukka sentimentaaliseksi minulle. Vika on (tässäkin) tapauksessa enemmän lukijassa kuin kirjassa: arastelen aina rakkautta, joka ottaa itsensä vakavasti. Vaikeahan sitä kai olisi kirjoittaa hilpeästi tai ironisoiden juutalaisen pariskunnan rakkaustarinaa 30- ja 40-luvuilla. Duh. Historiallisesta näkökulmasta Silta olikin antoisa. En muista pahemmin perehtyneeni unkarinjuutalaisten vaiheisiin ja tämä kävi pikakurssista.

Surullista kyllä, luin juuri alkuviikosta Hesarista, että juutalaisviha ei ole hävinnyt mihinkään, ei Unkaristakaan. Sillä oli töhritty Steve Jobsia kuvaava graffitimaalaus Davidin tähdellä ja kirjoitettu sen alle "Jude".

Voi pyhä yksinkertaisuus. Jumalten täytyy rakastaa tampioita. Tai heitä olisi vähemmän.

Julie Orringer (2011). Näkymätön silta. Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki. ISBN 978-951-1-23827-0.

Arvioita:
Jaana Toisen tähden alla
Hilkka Hyrkkö MTV3.fi:ssä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Sanna Luettua-blogissa

P.S. Juonittelua-blogissa pääsee tästäkin kirjasta keskustelemaan spoilauksista piittaamatta!

Opettajan villikko

Pitkästä aikaa Hilja Valtosta! En enää muista minkä kirjan jälkeen kotimainen raikas teksti tuntui niin kovin tarpeelliselta, mutta jokunen viikko sitten tulin tämän kirjastosta hakeneeksi ja unohdin samantien autuaasti hyllyyn.

Tämä kirja olikin mainio löytö. Vihdoin tiedän, mistä on peräisin kaikkien aikojen julmin tytönnimi, nimittäin "Anna Tipuli Pusu". Kun kakarana kirosin hankalaa etunimeäni, tai kun nyt vanhemmiten säälin sunnuntain Hesarin kasteilmoituksessa *sensuroitu* tai *sensuroitu* -nimellä raskautettuja vauvoja, tämä nimihirviö tulee väkisinkin mieleen. Olen joskus nähnyt elokuvan pätkän, jossa esiintyi Anna Tipuli Pusu.... mutta en ollut tiennyt että elokuva perustuu Valtosen kirjaan.

No, kaikki mikä ei tapa, karaisee. Jos on tuollainen nimi, on paras olla sisua kahden tai kolmen tavallisen tytön edestä. Ja Tipulilla on. Kansakoulun opettajan nuorimmasta tyttärestä kasvaa suorasukainen, tomera ja aikaansaava nuori nainen, joka ei pienistä nillitä. Erinomainen roolimalli kelle vain...

Valtosen tapaan Opettajan villikko on kaikkea muuta kuin romanttinen rakkausromaani. Romanssinitusia nousee kyllä maasta pitkin kirjaa, mutta ne eivät oikein tahdo itää. Joko Tipuli talloo ne tarmokkaasti polkaisten, tai sitten typerät pojat eivät ymmärrä minkälainen aarre heillä olisi tässä punatukkaisessa sisupussissa. Loppupuolella rakkauspuolenkin asiat alkavat sitten edistyä, mutta tylsää ei ole sitä odotellessa. Valtonen osaa kuvata 20-luvun elämää ja perheen persoonia niin hauskasti, että Villikko viihdyttää nykyäänkin.

Jussi kasasi kaiken syyn Tipulin niskoille. Tyttö sai ansaitun voiteensa. 

"Mielikuvitus tekee tyttöparalle ilkeitä kepposia", sanoi isä. 

Mahtoikohan mielikuvitus olla jotain lajia ilkeyttä. Ehkä jokin perisynnin haara. Kuka hänet tiesi? 

Tipulin mieli oli myrtynyt. Ei kai hänestä koskaan tulisi mallityttö kuten Tainasta. Taina ei ollut eläessään saanut maistaa vitsaa. Hän, Tipuli, sai samana kesänä kolme kertaa. Eikä hän tuntunut tulevan yhtään paremmaksi. (s. 26)

Nykypäivänä kyllä tekisi mieli luokitella tämä ennemmin tyttökirjaksi kuin rakkausromaaniksi - niin puhtoisia ovat aatteet. Toisaalta, Valtosen sankaritarten tavalliseen tapaan, Tipulilla on joitain varsin nykyaikaisia ajatuksia ja hyvin kehittynyt reilun pelin taju. Armoa ei kerjätä eikä anneta.

Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla.

Ai niin, lisätään vielä: älkää antako hämätä itseänne. Koulun kanssa Opettajan villikolla on vielä vähemmän tekemistä kuin Anna opettajana -kirjalla.

Hilja Valtonen (1959, alkuperäinen 1928). Opettajan villikko. Otava. Kuudes painos.

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä