Joulukuun valot

Lukuvalot ovat loistaneet tässä kuussa enimmäkseen pimeään. Vihreä ruoho ei jotenkin ilahduta tähän aikaan vuodesta. Onneksi kirjoihin upotessaan voi unohtaa kurjat ulkokelit.

Joulukuussa olen panostanut kotimaisiin, sillä kirin Blogistanian Finlandian vuoksi mahdollisimman monta sellaista uutuutta, jotka halusin erityisesti lukea. Puuttumaan jäivät oikeastaan vain Linturin ja Liksomin tuoreet romaanit, mutta ehkäpä myöhemmin saan nekin käsiini. Kirjojen kokonaismääräksi tuli 25, lisäksi luin neljä hyvää sarjakuvaa. Kirjojen kotimaisuusaste nousi 56 prosenttiin - äärimmäisen sinivalkoista meikäläiselle.

Luettu ja blogattu:

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Art Spiegelman: Maus
Laura Gustafsson: Huorasatu
Arto Salminen: Varasto
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Henri Troyat: Catherine the Great
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Karo Hämäläinen: Erottaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Luettu muttei blogattu:

Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja puuttuva rengas.
Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja elämän eväät.
Jukka Parkkinen (2006). Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.
Kun kerran kuulin, että näitä Suvi Kinos -kirjoja on lisää, pitihän nekin lainata. Nopealukuisia, hauskoja, hyvää välipala-ainesta kaikille sanaleikkien ystäville. Edelleen mietin, mikä mahtaa olla kohderyhmä... mutta minulla ainakin oli ihan hauskaa. Isoisän elämä ei tosin huvittanut yhtä paljon kuin aiemmat, Turakaisen suurperheen vaiheisiin keskittyvät osat.

Faye Kellerman (2010). Hangman.
Olen vuosien mittaan lukenut melkein kaikki Peter Decker / Rina Lazarus -dekkarit, jotka Faye Kellerman on kirjoittanut. Hangman oli mielestäni heikommasta päästä. Sarjan alussa sain näistä ylipäätään enemmän irti, löytäretkenä ortodoksijuutalaisten erikoiseen kulttuuriin ja sen sovelluksiin USA:ssa.

Sara Gruen (2009). Vettä elefanteille.
Tätä suositteli lämpimästi yksi lukupiirikamuni. Ysikymppinen vanhus riutuu laitoksessa hiutaleiksi hajoavan ihmisarvonsa kanssa. Tarinan action on kuitenkin hänen muistoissaan; ankean nykyisyyden asemesta Jacob katsoo menneeseen, suuren laman aikaan, jolloin hän kiersi maata sirkusjunan mukana ja tapasi kauniin Marleenan. Mitähän tästä sanoisi? Hyvä lukuromaani, mielenkiintoinen miljöö, loppuratkaisu aavistuksen ylisöpö. Hyvän mielen kirja, kaiken kaikkiaan. Tästä on kirjoitellut mm. Naakku.

Mike Carey, Peter Gross, Vinc Locke & Al Davison (2011). The Unwritten 4: Leviathan.
Ja tietysti ensin piti lukea uudestaan osat 1 - 3. Leviathanissa harmitti, että Moby Dick on lukematta, siinä määrin vahvasti kirjan mukana eletään. Ehkä pitäisi oikeasti lukea sekin. Mutta monta muutakin klassikkoa löytyy rivien välistä. Juttua löytyy vaikkapa Sallalta.

Hanna Koljonen (2011). Syliinvaellus Intiaan. Tämänkin sarjakuvan olen bongannut Sallalta. Energinen ja värikäs sarjakuva, mutta aivan satasella en innostunut kuitenkaan. Minulta on varmaan jäänyt aikoinaan hengellisen etsinnän vaihe väliin? Tuli kuitenkin sellainen tunne, että Koljosen piirtojälkeä katsoisi pidempäänkin.

Marjane Satrapi (2008, alkuperäinen 2004). Luumukanaa. Löytyikö tämä Hannan vinkistä? Muisti pätkii ja mielipiteenkin suhteen olen kahden vaiheilla. Joko tämä oli kypsempi tai tylsempi kuin Persepolis, mutta pitää varmaan lukea vielä pariin kertaan ennen kuin tiedän mitä ajattelen. Aiheesta puuttuu Persepoliksen dramatiikka, mutta tarina on rakennettu hyvin ja polveilee kiinnostavasti. Visuaalinen tyyli tuttua Satrapia.

Charlaine Harris (2008). From Dead to Worse.
Sookie Stackhouse sekaantuu ihmissusien sisällissotaan, tapaa erikoisen sukulaisen ja vampyyreiden keskuudessa valta vaihtuu. Poikaystäväasiat jälleen solmussa. Tämä kirja tuntui jotenkin epämääräiseltä. Tässä arvio Hreathemukselta.

Charlaine Harris (2010). Dead and Gone.
Sookie menee, noh, sanotaan nyt vaikka naimisiin, paremman sanan puuttuessa. Lisäksi muodonmuuttajat tulevat kaapista, taas tapahtuu murhia, ja yliluonnollisten otusten välienselvittelyssä kärsijöiksi päätyvät (yllätys!) Sookie ja yksi hänen existään. Ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Mutta sarjan sävyt kyllä tummenevat. Hreathemukselta juttua (spoilerivaroituksin).

Charlaine Harris (2010). Dead in the Family.
Huh. Tässä osassa kaikilla on perheongelmia: Sookiella, Ericillä, Billillä... Sookie alkaa vaikuttaa vähän vanhemmalta kuin ensimmäisissä osissa. Ei ihme, kuluttavaa elämää! Juttua Marjiksella täällä.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1997-2001). Maameren tarinat 5-6. Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli.
Maameri murtautui lopulta pintaan. Pidin älyttömästi myös Ursula LeGuinin esipuheesta. Seuraava lainaus kuvastaa täydellisesti omia fiiliksiäni, usein aivan toisenlaisissa yhteyksissä:

Minä olen nauttinut matkasta Maamerelle ja siitä, että se edelleen oli olemassa vanhalla paikallaan, tuttuna ja turvallisena, ja silti muuttuneena ja alati muuttuvana. Se mitä kuvittelin siellä tapahtuvan ei ole sitä mitä todella tapahtuu, ihmiset eivät ole niitä - tai sitä - mitä uskoin heidän olevan ja minä eksyin saarilla, jotka luulin tuntevani kuin omat taskuni. (s. 14)

Yrityksistä huolimatta en ehtinyt kirjoittaa tästä kunnon juttua ja se vähän jurppii. Pidän Le Guinin lohikäärmeajatuksista ja näiden tarinoiden syvästi inhimillisestä pohjavireestä. Kertomukset valottivat Maameren historiassa uusia kulmia, ja sellaisina olivat toki kiinnostavia, mutta jälleen kerran pidin enemmän romaanista kuin novelleista. Toinen tuuli oli oikeastaan huikean hyvä; se ja Tehanu jäävät lemppareikseni näistä Maameren tarinoista. Varsin aikuista fantasiaa eikä silti tippaakaan kyynistä. Blogiarvio löytyi Luetut-blogista täältä.

Risto Isomäki (2011). Con rit.
Niitä harvoja kirjoja, jotka ostin kirjamessuilta ihan vakain tuumin ja harkiten. Isomäen kirjoitustyyli on aika suoraviivainen, mutta pidän arvossa hänen reippaita otteitaan ja sitä, että kirjojen ideat ovat yleensä vimpan päälle mietittyjä. Ihmiskuvauksesta en sano mitään... mutta tätä lukiessani uskoin kyllä merihirviöihin muutaman tunnin. Ilmastomuutokseen uskoin jo ennestään, mutta nielen silti hyväntuulisesti Con ritiin piilotetut pikku saarnat. Peukut kotimaisille (eko)trillereille. Tästä on kirjoittanut Matti Mäkelä Hesarissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (2011). Valoa, valoa, valoa.
Minua Finlandia-juniorin voittanut Valoa ei vetänyt erityisesti puoleensa, mutta Neiti A nappasi tämän lomalla ollessaan kirjastosta ja kommentoi "aaaww - surullinen" Pienellä painostuksella sain lisämääreet "omaperäinen" ja "kiinnostava". Piti sitten lukea minunkin, ja nyt olen tämän kanssa aika sanaton. Kyyninen minä tuumii: okei ja olipas rakenteellisesti jännä ja näin nuoreen intohimoon en oikein osaa enää eläytyä. Se pehmompi minä voisi vaikka pikkuisen itkeä. Kunnollista juttua löytyy kirjasta löytyy vaikkapa Blogisiskolta täältä.

Miika Nousiainen (2011). Metsäjätti.
Sainkin tämän kirjastosta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja pitihän se lukea heti. Hyvä lukukokemus kaikkiaan - puheenvuoroksi luokkakeskusteluun kyllä vähän pliisu, ja tämän ja tämän jälkeen luettuna jotenkin ilmeinen. Mutta pidin sympaattisin vedoin piirretyistä päähenkilöistä ja tehdaspaikkakunnan kuvauksesta. Paikallispolitiikka huvitti, suuryhtiön meininki kiristi leukaperiä, loppu teki tästä 'mukavan' romaanin. Tätä voisi suositella aika monenlaiselle lukijalle. Harmittaa, etten ehtinyt kirjoittaa tästäkään, sillä kirja olisi sen ansainnut, mutta esimerkiksi anni.M on sanonut sanansa.

Yllä mainittujen lisäksi bloggaamatta ovat toistaiseksi jääneet joulukuussa lukemani kolme osaa Kage Bakerin The Company -sarjaa. Aion lukea vielä viimeisetkin palaset ja palata sitten asiaan ensi vuoden puolella. Sarjakoostetta siis tiedossa.

Kesken jääneet:

Siivoan nyt vuoden vaihtumisen kunniaksi hyllystäni takaisin kirjastoon Eeva Kilven Tamaran. Kolmeen tai neljään kertaan olen yrittänyt, mutta en tunnu pääsevän sivua 12 pidemmälle. Jokin Tamaran alkuasetelmassa mättää siinä määrin, etten hienosta kielestä huolimatta onnistu innostumaan. Olkoot.

Kuukauden hakusana:

Hih, hakukoneet ovat hauskoja: joulukuussa täältä on etsitty mm. juristin yhteiskuntaluokkaa ja lujaa käden puristusta. Ja aivan käsittämättömästi jotain sanoilla paavo pesusieni e.k. Hmm. Voisin vaikka vannoa, etten ole kirjoittanut Paavosta mitään - niin ihana kuin Paavo onkin! - joten jokin hakukone sekoilee pahan kerran.

Kuukauden hurjin hakusana on kuitenkin kaiken kattava, maailmoja syleilevä, suorastaan ylenpalttinen

näin juuri

En saa yöllä unta jos alan miettiä mitä tuolla haulla yritettiin löytää... ellei sitten juuri tällaista?

***

Booksy kiittää ja kuittaa tältä vuodelta! Lämpimät kiitokset kaikille teille ihanille blogikamuille, jotka teette kommenteillanne tästäkin blogista elävän. Ja myös teille, hiljaiset lukijat: kiitos jokaiselle täällä viivähtäjälle! Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin jos te sieltä katoaisitte...

Lukuisaa uutta vuotta kirjanystäville!

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 & lukuvuoden yhteenvetoa

Monille tuttu kirjasto. Matkustavainenkin voi levähtää täällä.

Muiden vastauksia Susan haasteeseen on ollut mukava lukea. Pitää siis vastata itsekin, ettei karmavelka kasva! Lisäksi jutun lopussa on muutama sana vuoden 2011 lukemisista. Mutta ensin haaste:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Kaari Utrion Oppinut neiti. Utriot on vaan pakko saada.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Paha kysymys, koska ihmiset ovat erilaisia... Naisihmiselle voisin suositella vaikka Chris Cleaven Little Been tarinaa. Se on helposti lähestyttävä.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja. Yh.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneliä? Enpä taida pahemmin kirjojen kanssa itkeä, koska tämä tuntuu mahdottomalta kysymykseltä! Mutta valitaan yksi vahvaa haikeutta herättänyt kirja: Hilkka Ravilon Kylmät kädet.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? George R. R. Martinin Dance with Dragons'ia odotin kaksin käsin ja kuukausikaupalla.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Olisi ollut hauska nähdä sen saavan vielä enemmän lukijoita myös Blogistaniassa.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Vonda McIntyren Aurinko ja kuu. Ylisuuret odotukset + todella keskinkertainen kirja = selkeä pettymys.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi? Doris Lessingin Shikastan. Siitä varmaan saa aina uutta. Ja autiolla saarella olisi hyvä keskittyä.

9. Mikä kirja herätti sinulle eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Lionel Shriverin Poikani Kevin. Kirjan keskeisistä hahmoista keskustelu tuntui pakolliselta. Pälpätin siitä töissäkin varmaan kyllästymiseen asti.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Antti Leikaksen Melominen. Hyvää ajankuvaa ja sopivasti tänä vuonna ilmestynyt esikoinen. Hmm... myös Nousiaisen Metsäjätti olisi ollut hyvä valinta, mutta siitä en ole ehtinyt kirjoittaa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty? Alastair Reynoldsin Pääteasemasta. Hih, olisi taatusti sellainen actionleffa, että mieskin suostuisi sitä katsomaan. Tykättäisiin varmaan koko perhe.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Arto Salmisen Ei-kuori oli ensimmäinen Salmiseni. Osui, upposi, pysyi pitkään mukana.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Harvoin näen kirjan kanssa yhtä paljon vaivaa, yllätyin kun tajusin lopuksi miten hyvin vaiva tuli palkituksi.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Jean M. Auelin The Land of Painted Caves. Kauheasti ei tarvitse muistaakaan, toistoa oli niin paljon.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Lukekaapa China Miévillen Toiset! Aivoja niksauttavaa kamaa, jos yhtään kestää irrealismia. Urrealismia? Uuskummaa? Noh, toisia todellisuuksia.

***

Olen ollut liian laiska tehdäkseni kunnollisia laskelmia näin pian synttäritilastojen jälkeen. Olen myös vähitellen tullut sellaiseen tulokseen, ettei kirjojen lukumäärän pähkäily ole minulle kovin järkevää; jotkut kirjat ovat suupaloja, jotkut viiden ruokalajin gourmet-aterioita... Luettujen kirjojen määrä ensimmäiseltä täydeltä blogivuodelta vielä kiinnosti, koska en ollut koskaan aikaisemmin pitänyt lukupäiväkirjaa. Katsotaan josko sitten taas synttäriksi jaksaisi ahertaa, nyt tyydyn karkeaan arvioon.

Kirjoja on kalenterivuonna 2011 summittain laskettuna tullut luettua vähän yli 300 ja sarjakuvia noin 25 kappaletta. Olen (vapaaehtois)työvuorossa uudenvuodenaaton, joten tuskin ehdin paljon lisää lukemaan. Marras- ja joulukuussa lukeminen oli muutenkin vähän takkuista, sillä muut vapaa-ajanpuuhat söivät energioita. Edes äänikirjoihin en pystynyt keskittymään - harvinaista!

Vuoden 2011 luetut on nyt päivitetty ajan tasalle, joten tästä voi käydä kurkkimassa kokonaisuutta. Osa linkityksistä puuttuu vielä, lisään ne huomisen joulukuun koosteen jälkeen. Blogistanian Finlandia-listaa laatiessani (Kyllä! Se on nyt tehty ja ajastettu!) ponnistelin kuitenkin sen verran, että merkkasin punaisella vuonna 2011 ilmestyneet kotimaiset kaunokirjalliset teokset.

Olen yllättynyt siitä, että tuli luettua näin paljon tuoreita uutuuksia. Arvostelukappaleiden lukeminen ja kirjablogien vinkit ovat epäilemättä tänä vuonna vieneet ja kovaa. En osaa katua, sillä kirjat ovat olleet hyviä. Ensi vuosi on luultavasti vähän toisenlainen, katsotaan... Ainakaan uutuuksia ei varmasti tule luettua näin paljon. Sen sijaan aion seurata oikkupolkuja entistä enemmän ja toivottavasti olla myös vähän ahkerampi tietokirjallisuuden kanssa. Lisäksi jatkan runojen kanssa painimista.

***

Miten onnekkaita me olemme: asumme maassa, jossa kaikki lapset opetetaan lukemaan ja kirjastot ovat ilmaisia. Vau. Nautitaan.

Otsikkokuvan myötä suosittelen kaikille Helsingin rautatieaseman tienoilla hengaileville kirjasto kymppiä, jossa voi levähtää mukavissa tuoleissa ja lukea vaikka hyvän sarjakuvan junaa odotellessaan.

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Erottaja

Kuva: WSOY

Karo Hämäläisen Erottaja on Sallan jutun jälkeen ollut epämääräisesti 'pitääpä lukea joskus' -listalla; sattumoisin se sitten tuli kirjastossa juuri sopivasti vastaan ja ehti kotimaisten lukuputkeeni joululomalle.

Erottaja on vetävä kuvaus siitä miten rahan henki leijuu asfaltin yllä. Ajankohtainen tarina nyt, ei vain siksi, että 2008 finanssikriisi on tuoreessa muistissa. Uuttahan pukkaa, nyt ja ehkä aina.

Tätä voi lukea ihan vain trillerinäkin. Mahdollisesti kannattaakin. Jos pysähdyn miettimään kirjan henkilöiden arvomaailmoja, tulee paha olo. Toisaalta pidän siitä, että Hämäläisen kirjassa raha ei ole pelkästään rahaa. Sen välineellinen arvo nimenomaan menestyksen mittarina on selvästi esillä. Rahaa ei tavoitella vain rahan itsensä vuoksi; raha on statusta, turvaa, valtaa. Kulutuskulttuurin esineet ovat symboleita; laukkukaan ei ole kantoväline vaan viesti asemasta hierarkiassa. 

Sääli että rahan hankkimisen keinoista ei tarvitse pitää lukua. Finanssicowboyt vain paimentavat pillastuneita valuuttalaumoja kohti äkkijyrkänteitä ja erottelevat itselleen pikavoitot pölypilvestä. Mitään ei tarvitse rakentaa, tehdä, luoda... manipuloinnilla, huijauksella tai varkaudella hankittu raha on vähintään yhtä hyvää kuin rehellisin keinoin tehty; parempaa jos panos-tuotos -suhde on kohdallaan. 

Itseämme saamme syyttää, jos näin kapeasti katsomme elämää. Erottajan jäljiltä värisyttää taas vähän. Nyyhkis, tahdon paremman maailman!

Henkilöt ovat enimmäkseen kiinnostavia. Tyypeissä on monipuolisuutta ja moniulotteisuutta. Tykkäsin naispahiksesta. Tarina ei ole kovin tasapainoinen mutta vetävä kyllä. Ajankuva suorastaan rokkaa. Minua rahamaailman kieli ei häirinnyt lainkaan. Hämäläinen osaa rakentaa tarinaa siten, että merkitys tulee riittävän hyvin ymmärretyksi, vaikkei jokaista termiä tarkkaan tunnekaan. Tekstistä en muuten osaa sanoa paljoakaan, sillä tässä luin lähinnä tapahtumia. Hei - minusta se on hyvä juttu kirjassa! Ei ehkä kaikissa kirjoissa, mutta trillereissä nyt ainakin.

Hämäläisen juttu etenee hyvällä sykkeellä, ihan niin kuin rahan ja arvopapereiden pyörityksessä pitääkin. Pientä kielellistä irrottelua kyllä esiintyy. Lukunäytteeksi poimin piruuttanikin kohdan, josta löytyy nakkipaperin, tuon kirjallisen kulttiesineemme, lähivastine:

[--] Oraspää nostaa kommunikaattorin povitaskustaan mutta ei avaa sitä, sillä silloin hänen eteensä vain vyöryisivät kymmenet tekstiviestit ja soittopyynnöt, menisi tämäkin hetki. 

Hänen pitäisi ajatella Wilénius & Rörstrandilla aamulla kuulemaansa, pohtia strategioita ja työskennellä parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi, mutta hän ei jaksa. Katse hakeutuu ikkunankarmiin, Norrmalmin torin pulut, pää retkahtaa alaspäin, syksyisen väsynyt Kungsträdgården, ja sen nostaminen vaatisi ylimaalliset voimat, lastenvaunujen pyörä katulaatoitusta vasten, tuulen lennättämä falukorv-paperi. (s. 136)

Ärhäkkä ja nopeatempoinen kirja, vahva ja hyvä trilleri. Ei ehkä joululukemista, ei jos haluaa uskoa, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Joulun ja uuden vuoden väliselle ei-kenenkään-maalle tämä ei-kenenkään-rahan tarina sopi mainiosti.

Karo Hämäläinen (2011). Erottaja. WSOY. ISBN 978-951-0-38362-9. 

Arvioita:

Juhana Rossi Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Terhi Hannula Turun Sanomissa

Talouselämä

  

Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!" 

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan